Heikki Rönkkö: Yhä hämärää

 



Heikki Rönkkö: Yhä hämärää

 

Yhä hämärää-sarjakuvan takakannen lupaus on suuri. Se nimetään ”posthumanistisen lähiöarjen dokumentiksi” ja ”tutkielmaksi siitä prosessien rihmastosta, jota olemassaoloksi kutsutaan”. Juuri Hervannan upeaan lähiöön muuttaneena, rihmastoista erittäin kiinnostuneena koen tämän olevan juuri minua varten! Mutta kykeneekö Yhä hämärää lunastamaan korskean lupauksensa?

 

Yhä hämärää ON kuvasarja toisiaan seuraavista ja samanaikaisista prosesseista. Jossain dinosaurukset tuhoutuvat meteorin aiheuttamassa tulimyrskyssä, toisaalla louhitaan kiveä ja jossain jo asutaan valmiissa kerrostaloasunnossa. Legopalikoita ja muovileluja pyörii lattioilla, piirrettyjen tunnusmusiikit soivat taustalla. Rinnakkain tämän kanssa esitetään toislajisten puuhia: bakteereja, jäniksiä ja talitiaisia omilla asioillaan. Posthumanismi kyseenalaistaa kielen ylivallan todellisuuden luojana: nyt huomio kiinnitetään materiaaleihin, materiaaliseen todellisuuteen, jota asuttavat eri lajit erilaisine rihmastoituneine kokemuksineen. Kielen ylivalta todellisuuden luojana kyseenalaistetaan myös albumin tekstinkäytössä. Yhä hämärää ei ole sanaton sarjakuva. Sanoja on, mutta ne eivät kerro tarinaa. Ne ovat pirstoutuneen kuvamaailman kanssa tasa-arvoiseksi taustahälyksi. Sanat jankuttavat, katkeilevat, peittyvät toisten sanojen ja kuvien alle. Ne ovat menettäneet kykynsä kannatella todellisuutta saaden sen romahtamaan erilaisten vaikutelmien pirstoutuneiksi (vaikkakin verkostoituneiksi) ryppäiksi.

 

Yhä hämärää on kaunis kuvaus lähiöstä. Albumin kuvat ovat upeasti piirrettyjä. Tyylillisesti ne tuovat mieleen Jenna Oldénin, joka muuten on kuvannut hiukan samanlaista irrallisen verkottuneiksi havainnoksi pirstoutunutta maailmaa zineissään. Toiset prosessit, jotka luovat pohjan ihmisen lähiöelämällä ovat kauheita ja tuhoavia, kuten öljynporaus. Samaan aikaan kuitenkin lähiössä luetaan lapselle Rasmus Nallen takakansitekstejä herkän läheisyyden vallitessa. Mikrobit tuskin edes huomaavat lähiötä ympärillään. Ne elävät rinnakkain kanssamme meistä piittaamatta. Jäniksillekin olemme tilapäinen häiriötekijä. Siinä on jotain syvästi kaunista ja lohdullista. Lähiön kauneuden Rönkkö tuo esiin myös inhimillisemmällä tavalla: hän kuvaa mustavalkopiirroksissaan arkkitehtonisten elementtien symmetristä miellyttävyyttä ja albumin keskellä olevan väliosan öljyvärimaalatuissa talvimaisemissa metsälähiön puhdasta kauneutta.

 

Kyllä, albumi lunastaa lupauksensa. Tekisi mieli sanoa, että tämä on yksi parhaista, kauneimmista sarjakuvista, jonka olen koskaan lukenut. Posthumanistinen. Lähiödokumentti. Syvällinen havainto olemassaolosta kauniiseen ilmiasuun puettuna. Vahva hehkutus tälle!


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petra Erika Nordlund: Tiger, tiger

Kuva
  Nyt on maailmankirjat sekaisin kun tartun vuoden aikana jo toiseen engelsmannien kielellä kirjoitettuun sarjakuvaan. No, hyvää se vain tekee, aivot raataa ja kalkkiintuminen on taas päivän kauempana… ehkä. Hahmotan suomalaisen sarjakuvakentän tiettyihin blokkeihin, en niinkään vastakkainasettelun kannalta, vaan siten, että on mahdollista hahmottaa ihmisten ja sarjakuvaskenen suhdetta tiettyjen kategorioiden kautta. Perusryhmä tekijöitä on ankkuroitunut vakiintuneeseen skeneen siten, että he käyvät isommilla ja osin pienemmilläkin sarjakuvafestivaaleilla (Tampere kuplii, Helsingin sarjakuvafestivaalit..), julkaisevat lähinnä tiettyjen sarjakuvakustantamoiden kautta (Asema, Zum Teufel, Suuri Kurpitsa…), toimivat ehkä Suomen sarjakuvaseurassa tai Sarjakuvantekijät ry:ssä ja ovat vähintään moikkailututtuja keskenään. Sitten on olemassa tekijöiden joukko, jolla on niin sanotusti muutakin elämää sarjakuvan ulkopuolella, heidän tiensä vain ajoittain leikkaavat tämän monomaanien kuolaava...
Lue lisää

Aino Sutinen: Ajattelen Ukrainaa koko ajan

Kuva
  Aino Sutinen on syntynyt samana vuonna kuin minä, 1983. Me olemme sukupolvea, joka on saanut elää henkisen kehityksen ilmapiirissä. Minun ensimmäinen mediamuistoni on Berliinin muurin murtuminen 1989. Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui pian tämän jälkeen, 1991. Olin silloin ensimmäisellä luokalla. Berliinissä järjestettiin vuosi vuodelta paisuvaa Love parade teknotapahtumaa. Oikeastaan jopa äitini hahmottaa historian kehityskaarena vaurauteen ja vakauteen. Hän syntyi sodan aikana ja näki lapsena viimeisen sotakorvauslaivan lähdön Neuvostoliittoon. Suomi on nämä vuosikymmenet kulkenut kohti materiaalista vaurautta ja samalla vapaus ja sivistys ovat lisääntyneet … välillä tuskallisen hitaasti, mutta kuitenkin lisääntyneet. Äitini on nähnyt homoseksuaalisuuden poistumisen rikoslaista ja naisten oikeuksien paranemisen. Minulle kehityksen askelmerkit ovat olleet tiettyjen intersektionaalisen feminismin peruspalikoiden nousussa yleispuheeseen, ehkä jälkeenpäin myös tasa-arvoisen avioli...
Lue lisää

Vuoden sarjakuva toim. Solja Järvenpää

Kuva
  Kun puhuin kansalaisopiston kurssilla ”Sarjakuvapäivät” -teoksesta eräs opiskelija muistutti, että sille tehtiin 2018 jatko-osa ”Vuoden sarjakuva”. Totta! Tällainenhan toteutettiin samaa menestysreseptiä käyttäen: kaksitoista sarjakuvapiirtäjää piirsi kukin kuukauden ajan sarjakuvapäiväkirjaa. Maailma oli muuttunut ja sarjakuvablogaaminen oli tässä välissä ehtinyt räjähtää massaliikkeeksi. ”Sarjakuvapäivien” ilmestyessä 2001 koko sarjakuvapäiväkirjan ajatus oli uusi ja tuore. Nyt 2025 kun Suomen sarjakuvaseura on arkistoimassa koko sarjakuvakuvablogit.com-sivustoa, voisikin sitten koostaa post-sarjisblogiajan kuvapäiväkirja-koosteen.   Joitakin hajanaisia nostoja ”Vuoden sarjakuvasta”. Tammikuun sarjakuvalla aloittaa Petteri Tikkanen. Hän tulee myöhemminkin palaamaan sarjakuvamuotoon, mikä kehitys ikään kuin huipentuu koronapäiväkirja Kovaan (2024), jossa jokainen päivä on piirretty wc-paperin palalle. Tässä Tikkasen päiväkirjailmaisu on kyllä esillä jo täydessä kukinn...
Lue lisää