Verkkosilmä paperiin

  En ole koskaan tullut tarttuneeksi Eeva Kilven kirjoihin. Klassikoksi hänet toki tiesin. Sekin on joskus vähintään alitajuinen syy vältellä kirjaa. Myös Kilven maine evakko-kokemuksen sanoittajana oli minulle tuttu. Tämä “Rajattomuuden aika” -muistelmateos sijoittuu Kilven lapsuuteen ennen sodan syttymistä. Paitsi klassikoita, myös lapsuuskuvauksia olen usein vältellyt. Lapsuus elämänvaiheena on minusta tylsä ja nöyryyttävä: elämässä kiinnostavaa on yrittää ymmärtää ilmiöitä, lapsi tässä usein epäonnistuu ja vielä pahimmillaan ymmärtää oman lapsuutensa epäonnistumisensa syyksi. Donna Tarttin “Pieni ystävä” on yksi harvoista kiinnostavista lapsikuvauksista, siinäkin viehätys lienee ensisijaisesti kunnon Syvän Etelän kuvauksessa. Kilven “Rajattomuuden aika” kuitenkin veti minut mukaansa ja piti minua otteessaan. Syitä on parikin. Ensimmäinen on tietenkin Kilven loistelias kieli ja kyky elävään kuvaukseen. Toinen on, että tässä kirjassa hän koko ajan analysoi muistin toimintaperiaat...

  Ville Ranta on kuin aikuisten Dav Pilkey, Koiramies-sarjakuvien luoja. Pilkey toimii hyvin lapsia piirtämään innostavana sytykkeenä. Rannan juttuja lukiessa minulle iskee aina tarve itsekin piirtää tai kirjoittaa päiväkirjaa tai istua ja reflektoida itseäni ja elämääni. Tietenkään en ole vapaan viivan armoitettu mestari, kuten Ranta, enkä siis puhu tuotoksesta, vaan puhtaasti tekemään innostamisen armolahjasta. Osa innoituksesta on tietenkin sitä, että haluan väittää vastaan Rannalle. Minun elämän kokemiseni on niin erilaista, että tekee mieli tehdä kiistakirjoituksia. Mutta ei mennä siihen, jokainen kertoo taiteensa omasta kokemusvinkkelistään ja on vain kiinnostavaa ja oikein, että saa lukea jotain omasta kokemusmaailmasta eroavaa.   Minulle Rannan sarjakuva-albumeista parhaiten ovat toimineet ne, jotka ovat lähinnä hänen blogisarjakuviaan: “Isi on vähän väsynyt”, “Viininjuojat” ja “Köyhän miehen Jerusalem”. Romaanimaisemmat “Kyllä eikä ei”-tyyppiset albumit ovat hyviä myö...

Otin hiljan käyttööni hyvän suomenkielisen sanan “puberteettinen”. Parnasson päätoimittaja oli sillä kuvannut lehteen tarjottua Eduard Limonovin käännöstekstiä. “Teksti on puberteettista”. Limonovin kirjoja ei ole suomennettu, mutta Carrèren kirja Limonovista on käännetty jo 2011. Mielestäni kirjaan perehtymiseen on parikin hyvää syytä. Eduard Limonovin lyhyt elämänkerta menee jotenkin näin: Hän syntyi Neuvostoliitossa 1943 ja oli nuoruudessaan pikkurikollinen ja runoilija. Limonov lähti länteen, hän asui ensin New Yorkissa ja sitten Pariisissa. Hän oli biseksuaalinen punkkari, kirjailija ja vasemmistopiirien lellikki ja/tai kauhukakara. Hän palasi hajoavaan Neuvostoliittoon, sotkeutui serbien toimintaan Jugoslavian hajoamissodassa, kansallisbolsevistisen puolueen perustamiseen ja istui joitain vuosia vankilassa. Näinä aikoina hän esiintyi lähinnä kansallismielisenä ja fasistina. Pohjimmiltaan Limonov kuitenkin oli aina provokaattori vailla sen suurempaa aatteen paloa. Hänen kirjansa o...

  Tiia Aarnipuun (nyk. Forsström) on minulle tuttu ennenkaikkea Trans - sukupuolen muunnelmia (2008) -kirjan kirjoittajana. Selväsanainen ja uraauurtava tietokirjailija julkaisi pari vuotta tämän klassikkoteoksensa jälkeen suomalaisen dragin historiaa kokoavan ja avaavan Sinivalkoisissa höyhenissä -kirjan, joka itselläni meni välittömästi “pitääkin lukea!”-osastoon. Viisitoista vuotta myöhemmin aie reaalisoitui.   Puolentoista vuosikymmenen saamattomuuteen on hyvä tekosyy. Olen nimittäin sillä tavalla huono queer, että perinteiset queer-aktiviteetit kiinnostavat minua melko rajallisesti. Roller derbystä en tajua mitään. Danceoke -villitys oli suorastaan raivostuttava: miksi en saa rauhassa bileissä istua ja juoda kaljaa? Ballroomit ja voguet, nojoo. Ja sitten se drag… Kauheinta asiassa taitaa olla se, että yksi parhaimmista ystävistäni tekee dragia Mustelmilla-nimellä ja kärsivällisesti järjestää drag-bingoa lähiöbaari Kultaisessa apinassa, enkä ole kertaakaan saanut itseäni r...

  Anne Strengin “Kivet” on tosi punk sarjakuva sanan parhaassa merkityksessä. Sarjakuvan perussäännöillä pyyhitään huolettomasti pöytää, mutta kaikesta paistaa tekemisen riemu, vapaus ja arkinen anarkismi. Lopputulos on lumoava ja kaunis. Punkin ei läheskään aina tarvitse olla punkkia ollakseen punkkia. Musiikkimaailmassa Noitalinna Huraa saavutti punk-uskottavuutta tekemällä synkiltä lastenlauluilta kuulostavaa musiikkia, joissa kotikutoisuus ja tekemisen meininki syrjäyttävät muoviseksi hiotun varmistelun. Näin myös saavutetaan jotain aidosti omaperäistä. Anne Strengin fantasiamaailma ei kumarra Tolkienin tai Tähtien sodan suuntaan, vaan on selkeästi Strengin oma satumaailma. Yhteiskuntakriittisyyskin yhdistää Strengin työn punkkiin. Kaikki nykymaailman meno haukutaan “Kivissä” railakkaasti: luontokato, muovinurmikot, sosiaalinen epätasa-arvo, köyhyys, sota, väkivalta ja digitalisaatio. Strengin kirjallisessa punkissa ei näihin tarjota sen kummempia ratkaisuja, kunhan päästellään...

En pidä ohuista kirjoista. Kun alan päästä teoksen maailmaan sisään, se loppuu. Temperamenttini on monomaaninen ja hitaasti lämpenevä. Kun löydän norjalaisen Karsten Alnæsin neliosaisen Euroopan historian, jonka jokaisessa osassa on runsaat 700-sivua, tunnen suurta tyydytystä: Tämä ei heti lopu kesken. Historia myös kiinnostaa aivan erityisesti tällaisina epävarmoina aikoina. Siitä voi hakea vertaistukea. Elettiin sitä ennenkin, vaikka oli rutto ja Isoviha. Alnæsin kirjasarjan osat ovat: Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600 Euroopan historia. Kiihkon aika: 1600-1800 Euroopan historia. Ihanteiden nousu: 1800-1900 Euroopan historia. Pimeyden aika: 1900–1945 Haen Alnæsin jättiteoksesta jotain ideaa siitä, mihin olemme menossa. Meidän tuntemamme demokratiat ovat romahtamassa, mutta ne eivät romahda demokratioita edeltäneeseen aikaan, vaan uusiin autoritäärisiin muotoihin, joissa elää rinnan muistumia ja käytänteitä demokratioiden aikakaudelta. Voiko ilmastokatastrofia verrata mustaan ...