Jenni Välikangas: Ilmarin koijaiset
Tiedättekö taitelijatyypin, jota kiehtoo erityisesti kehollisuus? Ajatelkaa Egon Schieleä, Kustav Klimtin oppilasta 1900-luvun alusta. Hänen maalauksissaan ja piirroksissaan on hyvin usein keskiössä ihmiskeho. Schiele kuvaa ihmistä anatomisesti oikein, mutta joka välissä ruumiin materiaalisuutta (yli?)korostaen. Korvat, poskipäät ja polvet ovat hiukan tavallista punaisemmat. Silmänaluset aavistuksen tavallista sinisemmät. Nivelet erottuvat ihon läpi selvästi. Jenni Välikankaan sarjakuvissa on tätä samaa kehollisuuden korostusta. Hänen piirtämiensä ruumiiden linjat pehmenevät usein animaationomaisuuteen, mutta myös Schielemäistä kulmikkuutta löytyy tietyistä hahmoista. Aiemmin Petteri Kantolan ja Mikko Jylhän kohdallakin mainittu rakkaus kehon hurjiin perspektiivilyhennöksiin on myös Välikankaalla havaittavissa. Merellistä queersarjakuvaa voi kutsua melkein omaksi skenekseen (vrt. Siiri Viljakan ”Kohti sumua”). Tähän vaikuttanee Tove Janssonin mereen kytkeytyvä tuotanto j...