Verkkosilmä paperiin

  Tässäpä kirja, joka on tarjonnut loistavaa vertaistukea ideaalien romahtaessa, kehon rapistuessa, voimien vähetessä ja omien vanhempien vanhetessa. Itselläni putoaminen keski-ikään on ollut nopea ja kuoppainen maantie. Kirjoittajat ovat tuttuun tyyliin aidosti hauskoja ja halki-poikki-ja-pinoon-rempseitä. Bullshit loistaa poissaolollaan. Tässä opuksessa he hetkittäin äityvät jopa syvällisiksi:  "Keski-ikäisyys on luonnollinen herkkyyskausi omien silmien taakse asettumiselle." Markkinointitiimiltä on selkeä virhe jättää "tyttö"-sana otsakkeeseen. Lähes koko sisältö koskee kaikkia kuviteltavissa olevia sukupuolia.  Lukija-oletus liikuskelee jossain keskiluokkaisen ja pienituloisen, kuitenkin työelämässä sinnitelleen välimaastossa. Rikkonaisella työuralla ja työttömyysjaksoilla kuorrutetun keski-iänkin eläjä kyllä tätä voi lukea, eikä mahdollisuuksien kaventuminen kirpaise (liikaa). Tämä on korkealaatuista, rehellistä self-helppiä. Suosittelen niille, joilla edes jos...

  Olen liian vanha tajuamaan, mitä dark academia tarkoittaa. Sinällään olen tyytyväinen siihen, että gootin näköiset nuoret haluavat lukea oikeaa kirjallisuutta. Dark academian kaanoniin kuuluva Tartin “Jumalat juhlivat öisin” on oivallinen teos, vaikkei ehkä Tartin paras. Nyt lukaisin toisen dark academia-väen hyväksymän teoksen, Madeleine Millerin “Akhilleen laulun”. Otto Mannisen heksametriin kääntämä “Ilias” on vanha suosikkini. Väsymykseen saakka sen toistellaan olevan raskasta ja runokielistä luettavaa, mutta minusta siinä on aivan omanlaistaan vetovoimaa. Akhilleen laulu kertoo samat tapahtumat kuin Homeros, mutta aloittaen kauempaa. Teksti on Mannisen vastakohta, yksinkertaista ja nopealukuista, sinällään kyllä aivan kaunista sanankäyttöä. Oikeastaan Akhilleen laulu on kuin Troijan sotaa kuvaava fantasiaromaani David Eddingsin, Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin tyyliin. Kuulostaa ehkä arvottavalta, mutta tarkoitukseni on vain kuvata, että menevä teksti on kyseessä. Vielä k...

  Ville-Juhani Sutinen osallistui viime vuonna (2025) tällä pienellä, helppolukuisella kirjalla Suomessa nousevaan lähiökeskusteluun. Aihe kiinnostaa, jo pelkästään senkin takia, että itsekin asun nykyään Tampereen Hervannassa. Lähiökeskustelu tuo esiin kiinnostavasti suomalaista - muuten välillä vaikeasti hahmotettavaa - luokkatietoisuutta ja vähemmistöjen asemaa.   Sutisen esittelee erilaisia etnisiä kaupunginosia: historian mittaan syntyneitä etnisiä keskittymiä, ghettoja, slummeja, erilaisia keinotekoisesti luotuja etnisiä enklaaveja (esimerkiksi sotilastukikohtien ympärille luotuja pikku-Amerikkoja) ja moderneja etnisiä lähiöitä. Hän lähtee liikkeelle suomalaisten Amerikkaan perustamista Finntowneista ja luo sillan niiden pahamaineisuudesta nykyiseen ongelmalähiö-tarinaan. Muuten käsittelyyn pääsevät esimerkiksi Chinatownit, Pikku-Italiat, Pariisin lähiöt ja Ruotsin Rinkeby.   Monissa Sutisen kirjoissa, esimerkiksi Reunamerkintöjä - Kadonnutta Eurooppaa etsimässä -ki...

  Matti Rautaniemi on perheessämme luettu kirjailija. Erityisen tarkkaan meillä on tavattu Rautaniemen Joogan historia-kirjaa. Se on upea kokonaisesitys ilmiöstä, jonka sisällä on lukuisia, jopa toisilleen vastakkaisia aatteellisia ja menetelmällisiä virtauksia. Täytin tuossa kuukausi takaperin 43 vuotta ja sain puolisoltani lahjaksi Rautaniemen uusimman teoksen “Tapio Kotkavuoren elämä ja kuolema”.   Tämä uutukainen ei keskitykkään joogaan, vaan katsastelee satanismin, mustan magian ja vasemman käden polun virtauksia yhden suomalaisen etsijän, Tapio Kotkavuoren, elämän kautta. Se on tarina Kotkavuoren etenemisestä Setin temppeli-järjestössä ja miten hän lopulta “kuolee” pois liikkeestä. Vasemman käden polku voi herättää raflaavia mielikuvia, mutta touhu lepää aivan humaanilla pohjalla. Ennen kaikkea kirja on nuoren miehen kasvutarina, tarina ystävyydestä, etsimisestä, pettymyksistä ja saavutuksista. Sanalla sanoen kirja elämästä. Setin temppelin tilalla voisi olla melkein mik...

  En ole koskaan tullut tarttuneeksi Eeva Kilven kirjoihin. Klassikoksi hänet toki tiesin. Sekin on joskus vähintään alitajuinen syy vältellä kirjaa. Myös Kilven maine evakko-kokemuksen sanoittajana oli minulle tuttu. Tämä “Rajattomuuden aika” -muistelmateos sijoittuu Kilven lapsuuteen ennen sodan syttymistä. Paitsi klassikoita, myös lapsuuskuvauksia olen usein vältellyt. Lapsuus elämänvaiheena on minusta tylsä ja nöyryyttävä: elämässä kiinnostavaa on yrittää ymmärtää ilmiöitä, lapsi tässä usein epäonnistuu ja vielä pahimmillaan ymmärtää oman lapsuutensa epäonnistumisensa syyksi. Donna Tarttin “Pieni ystävä” on yksi harvoista kiinnostavista lapsikuvauksista, siinäkin viehätys lienee ensisijaisesti kunnon Syvän Etelän kuvauksessa. Kilven “Rajattomuuden aika” kuitenkin veti minut mukaansa ja piti minua otteessaan. Syitä on parikin. Ensimmäinen on tietenkin Kilven loistelias kieli ja kyky elävään kuvaukseen. Toinen on, että tässä kirjassa hän koko ajan analysoi muistin toimintaperiaat...

  Ville Ranta on kuin aikuisten Dav Pilkey, Koiramies-sarjakuvien luoja. Pilkey toimii hyvin lapsia piirtämään innostavana sytykkeenä. Rannan juttuja lukiessa minulle iskee aina tarve itsekin piirtää tai kirjoittaa päiväkirjaa tai istua ja reflektoida itseäni ja elämääni. Tietenkään en ole vapaan viivan armoitettu mestari, kuten Ranta, enkä siis puhu tuotoksesta, vaan puhtaasti tekemään innostamisen armolahjasta. Osa innoituksesta on tietenkin sitä, että haluan väittää vastaan Rannalle. Minun elämän kokemiseni on niin erilaista, että tekee mieli tehdä kiistakirjoituksia. Mutta ei mennä siihen, jokainen kertoo taiteensa omasta kokemusvinkkelistään ja on vain kiinnostavaa ja oikein, että saa lukea jotain omasta kokemusmaailmasta eroavaa.   Minulle Rannan sarjakuva-albumeista parhaiten ovat toimineet ne, jotka ovat lähinnä hänen blogisarjakuviaan: “Isi on vähän väsynyt”, “Viininjuojat” ja “Köyhän miehen Jerusalem”. Romaanimaisemmat “Kyllä eikä ei”-tyyppiset albumit ovat hyviä myö...