Aino Sutinen: Ajattelen Ukrainaa koko ajan

 

Aino Sutinen on syntynyt samana vuonna kuin minä, 1983. Me olemme sukupolvea, joka on saanut elää henkisen kehityksen ilmapiirissä. Minun ensimmäinen mediamuistoni on Berliinin muurin murtuminen 1989. Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui pian tämän jälkeen, 1991. Olin silloin ensimmäisellä luokalla. Berliinissä järjestettiin vuosi vuodelta paisuvaa Love parade teknotapahtumaa. Oikeastaan jopa äitini hahmottaa historian kehityskaarena vaurauteen ja vakauteen. Hän syntyi sodan aikana ja näki lapsena viimeisen sotakorvauslaivan lähdön Neuvostoliittoon. Suomi on nämä vuosikymmenet kulkenut kohti materiaalista vaurautta ja samalla vapaus ja sivistys ovat lisääntyneet … välillä tuskallisen hitaasti, mutta kuitenkin lisääntyneet. Äitini on nähnyt homoseksuaalisuuden poistumisen rikoslaista ja naisten oikeuksien paranemisen. Minulle kehityksen askelmerkit ovat olleet tiettyjen intersektionaalisen feminismin peruspalikoiden nousussa yleispuheeseen, ehkä jälkeenpäin myös tasa-arvoisen avioliittolain kaltaiset byrokraattiset parannukset. Oma lukunsa on se, että materiaalinen vaurastuminen on tapahtunut sellaisen fossiilikapistalismin puitteissa, joka jatkuessaan vie ihmiskunnalta elinkelpoisen planeetan. Mutta nyt puhun tiedostamattomasta ajan hengestä, kokemuksesta, piilotajuisesta suhteesta historiaan.

Se, että nyt elävät sukupolvet eivät juuri muista sota-aikaa, ja ovat kokeneet historian kehityskaarena, saa Euroopan sotaan suistumisen tuntumaan henkilökohtaiselta loukkaukselta. Ihmispolo huutaa maailmalle: Luulin, että tällainen sekoilu on lopetettu? Ja maailma vastaa meemin sanoin: Haista vittu! Never stop the madness ja kohta vedetään taas! Sivumennen pitää myös mainita, että rajan toisella puolella yhdeksänkymmentäluvun murrosta ei missään kohtaa hahmotettu yksiselitteisenä käänteenä parempaan. Neuvostoliiton romahdus jätti Venäjän yhteiskunnan haavoittuneisuuden tilaan, jonka täyttivät enemmän tai vähemmän järjestäytynyt rikollisuus ja brutaalikapitalismin hengen sisäistäneet oligarkit. Venäjä on suuri surun maa, jossa ei ole oikein koskaan saatu aikaan toimivaa valtiojärjestelmää. Silloin sellainen hirmuvalta, jonka aikana pystyy jotenkuten suojelemaan omaa selkänahkaansa, voi hahmottua parhaana ja haluttavimpana vaihtoehtona.  

Aino Sutisen sarjakuva ”Ajattelen Ukrainaa koko ajan” (2024) on suhteellisen kylmäpäinen reaktio sodan järkytykseen. Pieneen 72-sivuiseen kirjaan on koottu ansiokkaasti melkein kaikkien suomalaisten läpikäymiä reaktioita ja ajatuksia. Sävy on usein melko lakoninen. ”Menisitkö rintamalle jos Venäjä hyökkäisi?” Aino kysyy kuvan ulkopuolelle jäävältä kumppaniltaan. ”Sitten se olisi varmaan pakko.” Kuuluu vastaus. Yksitavuinen ”joo” on Ainon reaktio. Ei kauhistelua, paniikkia tai turhaa spekulaatiota. Rikkiammutun venäläisen panssarivaunun Kansalaistorille esille laittaminen mainitaan. Samoin mainitaan venäläisten tuomat kukat ja niiden roskiin laittaminen. Lukijan tehtäväksi jää miettiä onko kyseessä irvokas vihollisen päänahankeräily (tankki on kuitenkin joidenkin nuorten venäläispoikien hauta) vai neutraalimpi kannanotto hyökkäyssotaa vastaan. Selkeimmin Ainon oma ääni ja kannanotto kuullaan hänen vastustaessaan naiivia pasifismia ja puolustaessaan taidetta ja kulttuuria osana resilienssiä. 

Nyt kun jännitetään millaiseen välirauhaan Trump on Ukrainaa pakottamassa, tulee mieleen, että on hyvä, että Aino on julkaissut tämän sarjakuvan sodan aikana, ilman jälkiviisautta. Tällaisena albumi tavoittaa hyvin sen huolen ja epävarmuuden, joka Ukrainan sotaan on alusta saakka kuulunut. Sarjakuvat ja poliittiset pilapiirrokset voivat toimia erinomaisina aikakapseleina. Itse säilytän esimerkiksi hyllyssäni Ville Rannan pilapiirrosten kokoelmia: Aion avata ne kahdenkymmenen vuoden kuluttua ja yrittää muistella, ketä nämä päivänpolitiikassa ammoin niin merkityksellisiltä tuntuneet tyypit olivat. Samanlaisena aikakapselina toimii esimerkiksi Petteri Tikkasen Kova-albumi, vessapaperille piirretty koronapäiväkirja. 

Ainon edellinen sarjakuva-albumi, Sörnäisten tyttö, oli mustavalkoinen, konepiirretyllä rasterilla retrotyyliin varjostettu teos. Nyt mukana on värit ja konevärityksen jälki näkyy selvemmin. Yleisvärimaailma on sodanharmaa, josta kansanpukujen ja motanka-nukkien iloiset värit nousevat kirkkaampina esiin. Aino piirtää selkeällä, pelkistetyllä viivalla. Hänen erikoistaitonsa on tehdä muutamalla vedolla tunnistettavia henkilöhahmoja: tässä albumissa heitä ovat esimerkiksi Johanna Vehkoo, Juha Hurme, presidentti Zelenskyi ja erityisesti Ilmari Kähkö, jonka kanssa sarjakuvan minäkertoja keskustelee useaan otteeseen. 

Historia kiihdyttää. Varmalta tuntuneet asiat eivät ole enää varmoja. Katsotaan millaiseksi sukupolveni historiakösitys tulee muotoutumaan. Ajo vaikuttaa juuri nyt melko kuoppaiselta. Tämänkaltaisten sarjakuvien ääressä on hyvä pysähtyä ja koota ajatuksiaan.