Vuoden sarjakuva toim. Solja Järvenpää

 

Kun puhuin kansalaisopiston kurssilla ”Sarjakuvapäivät” -teoksesta eräs opiskelija muistutti, että sille tehtiin 2018 jatko-osa ”Vuoden sarjakuva”. Totta! Tällainenhan toteutettiin samaa menestysreseptiä käyttäen: kaksitoista sarjakuvapiirtäjää piirsi kukin kuukauden ajan sarjakuvapäiväkirjaa. Maailma oli muuttunut ja sarjakuvablogaaminen oli tässä välissä ehtinyt räjähtää massaliikkeeksi. ”Sarjakuvapäivien” ilmestyessä 2001 koko sarjakuvapäiväkirjan ajatus oli uusi ja tuore. Nyt 2025 kun Suomen sarjakuvaseura on arkistoimassa koko sarjakuvakuvablogit.com-sivustoa, voisikin sitten koostaa post-sarjisblogiajan kuvapäiväkirja-koosteen.

 

Joitakin hajanaisia nostoja ”Vuoden sarjakuvasta”. Tammikuun sarjakuvalla aloittaa Petteri Tikkanen. Hän tulee myöhemminkin palaamaan sarjakuvamuotoon, mikä kehitys ikään kuin huipentuu koronapäiväkirja Kovaan (2024), jossa jokainen päivä on piirretty wc-paperin palalle. Tässä Tikkasen päiväkirjailmaisu on kyllä esillä jo täydessä kukinnossaan: luontevaa kerrontaa ja hauskoja pieniä anekdootteja.

 

Osa piirtäjistä on tämän kokoelman jälkeen elänyt julkaisujen suhteen hiljaiseloa, toiset ovat uudelleenaktivoituneet. Johanna ”Jupu” Kallio luonnehtii tässä itseään entiseksi sarjakuvapiirtäjäksi, mutta niin vain häneltä julkaistaan tänä vuonna uusi albumi (”Maailman huonoin lelupäivä”) – neljäntoista vuoden jälkeen. Tea Tauriainen taas kuvaa itseään aloittelevaksi tatuoijaksi, mutta olen ymmärtänyt, että hän on tämän jälkeen keskittynyt nimenomaan kuvitus- ja tatuointitaiteeseen. Ville Pynnönen on ”Vuoden sarjakuvan” ilmestyessä julkaissut Unikurkiala-trilogiastaan ”Unikurkiala”- ja ”Alinka”-osat. Omassa kesäkuun osuudessaan hän puhaltelee pölyjä keskeneräisen kolmososan originaaleista ja epäilee, että 2012 piirretyt sivut ovat jo ehtineet harmaantua. Tämän sarjakuvapäiväkirjakuukauden – joka muuten onnistuu hauskasti yhdistelemään arkirealismia villiin mielikuvitukseen – teko nyrjäyttikin sitten Pynnösen keskittymään riihimäkeläisen folkloristiikan kokoelmaan (”Rakas Riksu 2019). Olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan, mitä Unikurkialan tarinoille kuuluu nykyään. Hyvää kannattaa odottaa, minkä Jupukin todistaa verkkaisella julkaisutahdillaan.

 

Pynnösen kelat ovat samaistuttavia:

Tutut nimet tekevät tässä hienoa työtä: Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Solja Järvenpää, Kari Sihvonen, Ina Majaniemi ja Jarno Latva-Nikkola. Heillä on kullakin oma vahva tyylinsä ja varmaa sarjakuvapäiväkirjakuljetusta. Kokeilevimpaan suuntaan ilmaisua venyttävät Tommi Juhani Hämäläinen ja Jukka Tilus. Tilus yhdistää valokuvaa ja tekstiä tyylillä, joka tuo hyvällä tavalla mieleen kopiokonezineilyn. Tommi Hämäläinen taas liittää tajunnanvirtaa tarinallisuuteen. Teksti on tuoreen ja yllättävän luonteista ja viiva upean eläväistä. Ilmeisesti Hämäläinen on tehnyt suuren osan urastaan kuvataideopettajana ja kuvataiteilijana. Metsästän netistä lisää hänen sarjakuviaan ja löydän vain Ville Pirisen hehktuksen Suuret ajot-zinestä. Mistä tuollaista 2003 ilmestynyttä pienjulkaisua nyt lähtisi hakemaan? Täytyy vain nauttia tästä pienestä helmestä käsissäni.

 

Tommi Hämäläisen nerokkuuttaa:

Nämä ovat hauskoja antologioita, vähän sellaisia sarjakuvan kuka-kukin-on-koosteita. Konsepti on hyvä ja nautittava. Jäänkin mielihyvällä odottamaan seuraavaa Suuren kurpitsan sarjakuvapäiväkirjakokoelmaa.