Verkkosilmä paperiin

  Maailman ahdistavin paikka on aivot. Maailman hauskin paikka on aivot. Ville Pirisen metaforisessa bassossa on kaksi kieltä: toinen soi vähintään lämmintä myhäilyä, toinen kevyttä kuumottavuutta. Tai parhaimmillaan: toinen huutonaurua ja toinen kosmista kauhua. Instituutioksi kasvanut Yhesti yhes paikas -sarja eteni viime vuonna kahdenteentoista osaansa. Eli kyseessä on Pirisen projekti esittää kenttätutkimuksissa ja sanankeruumatkoilla karttuneita urbaaneja ja ruraaleja nolostelu- ja kauhistelutarinoita ja kuvittaa ne inhokarikatyyriseen tyyliin. Yhdennessätoista osassa meta-taso vahvistui, kun Pirinen keskittyi enemmän pohtimaan tarinankerrontaa ilmiönä, sekä muita mieleen juolahtaneita asioita. Tämä metailu ja mieleenjuolahdukset ovat tässä kahdennessatoista osassa vahvasti taas läsnä. Suunta on hyvä ja kokonaisuutta rikastava. Ylipäänsä ihailen tekijöitä, jotka osaavat työpöydän ääressä tarttua banaalilta tai oudolta tuntuvaan mielen liikkeeseen ja tuoda sen tarkastelun keski...

  Harrisonin ”Eilisen mystinen sydän” luo paralleelin keski-iän ja keskiajan välille. ”Sydän” kuuluu suosikkikirjoihini, joita olen vuosien varrella lukenut uudelleen ja uudelleen. Tämän alkuteos on yhdeksänkymmentäluvulta, käännös puolestaan vuodelta 2005. Hyllyluokitukseltaan tämä on taas fantasiaa, mutta kaukana haltioista ja lohikäärmeistä, näyttämön ollessa harmaansohjoinen nykypäivän Englanti.  Minun on vaikea muistaa mihin alunperin ihastuin ”Eilisen mystisessä sydämessä”. Kieli on rikasta ja kerronnan yksityiskohdat hämmentävän surrealistisia, vinksahtaneita. Varmasti minua on ihastuttanut karkeiden, banaalien taikarituaalien kuvaukset, joihin tarinan henkilöt turvautuvat saavuttaakseen jotain epämääräisesti lausuttua, ehkä ymmärrystä tai vapahdusta. Yhtälailla minua on vetänyt puoleensa tarinan koukeroinen surumielisyys. Viimeisimmällä lukukerralla löysin tästä kuitenkin punaisen langan, joka puhuttelee minua juuri nyt. Tarina punoutuu neljän hahmon ympärille. On Yaxl...

Petri Hiltusen kohdalla kirjoitin aiemmin queer-tarinoiden vähäisyydestä 1990-luvulla. Philip Ridleyn "Demonit" on romaanien puolella yksi ensimmäisistä queer-jutuista, jonka muistan lukeneeni. Kirja on vuodelta -89, käännösvuodeksi mainitaan -93. Itse luin tämän varmasti muutamaa vuotta myöhemmin. "Demonit" putkahti teininä tietoisuuteeni kirjaston scifi/kauhu/fantasia-hyllyä selatessa. Kirja teki suuren vaikutuksen ja nyt vuosikymmeniä myöhemmin, lukiessani sen uudelleen, muistin tarinan ja monet kohtaukset hyvin. Mitenkään itsestään selvä Scifi-fantasia-luokitus ei tälle ole (vaikka olen iloinen alkuperäisestä luokituksesta, ilman sitä en varmasti olisi löytänyt tätä helmeä). Itse ehkä määrittelisin tämän rakkaustarinaksi, jossa on joitain maagisia elementtejä. Määritelmistä puhuessa mainittakoon myös, että ilahduttavasti tämä ei ole ongelmakeskeinen queer-tarina tai siis tarina, jonka juoni rakentuisi queerina olemisen kurjuuden ja haastellisuuden varaan. Sellai...