Philip Ridley: Demonit

Petri Hiltusen kohdalla kirjoitin aiemmin queer-tarinoiden vähäisyydestä 1990-luvulla. Philip Ridleyn "Demonit" on romaanien puolella yksi ensimmäisistä queer-jutuista, jonka muistan lukeneeni. Kirja on vuodelta -89, käännösvuodeksi mainitaan -93. Itse luin tämän varmasti muutamaa vuotta myöhemmin. "Demonit" putkahti teininä tietoisuuteeni kirjaston scifi/kauhu/fantasia-hyllyä selatessa. Kirja teki suuren vaikutuksen ja nyt vuosikymmeniä myöhemmin, lukiessani sen uudelleen, muistin tarinan ja monet kohtaukset hyvin.

Mitenkään itsestään selvä Scifi-fantasia-luokitus ei tälle ole (vaikka olen iloinen alkuperäisestä luokituksesta, ilman sitä en varmasti olisi löytänyt tätä helmeä). Itse ehkä määrittelisin tämän rakkaustarinaksi, jossa on joitain maagisia elementtejä. Määritelmistä puhuessa mainittakoon myös, että ilahduttavasti tämä ei ole ongelmakeskeinen queer-tarina tai siis tarina, jonka juoni rakentuisi queerina olemisen kurjuuden ja haastellisuuden varaan. Sellaisia representaatioitahan en itse nauti viihteessäni. Nais- ja homovihaa tarinassa kyllä riittää, mutta ne ovat tarinan aikuisten ongelmia. Tarinan keskiössä olevat nuoret ottavat suhteet suhteina, rakastumiset rakastumisina. Suhteita ei tarvitse nimetä tai eritellä. Tämä keveys ja vaivattomuus teki minuun jo nuorena suuren vaikutuksen. 

Kirjan kieli on kaunista, niukkaa ja latautunutta. Tarina rakentuu unien ja voimakkaiden symbolisten kuvien ympärille. On nuoria ja heidän vanhempiaan, jotka ovat joskus olleet nuoria. Kohtalon ja sitä vastaan taistelemisen problematiikka on vahvasti läsnä. Ihmiset joutuvat arkkityyppisten kuvien vangeiksi, on rakastajia ja rakastettuja, ulkopuolelle jääviä pettureita, hirviöiksi muuttuvia enkeleitä ja niitä, jotka näkevät enkelit hirviönaamioiden takana. Yksi tarinassa toistuva symboli onkin naamio. Mutta niitä on roppakaupalla muitakin: peili, linnut, katu… Kun paikannimiä ei mainita ja taustalla häämöttävä sotakin on vain sota, vahvistaa se tunnetta, että kaikki voisi tapahtua missä vain ja olennaista on yrittää sanoa jotain ihmisyydestä ylipäänsä, psyykestä, symboleista, tarinoista ja arkkityypeistä. Olennaista on yrittää sanoa jotain rakkaudesta.

Koitin miettiä tämän luettuani, millä tavoin teinin ja keski-ikäisen lukukokemus tämän äärellä erosivat. Teininä hämmästys otti muodon ”tällaistako kaikki tulee olemaan?”. Silloin en vielä tiennyt mitään rakkaudesta tai kohtalosta (kohtalolla tarkoitan siis sitä, miten kohtalokkaasti, painokkaasti elämän itsellemme tarinoimme jälkeenpäin). Kirjan äärellä mietti, ”tämäkö minua odottaa?” Kirja kosketti, mutta vasta kuvitelman tasolla. Nyt se kosketti jo osin koetun kautta. Olen saanut kokea Suuren Rakkauden, mutta olen myös jo saanut hajua siitä, miten järkähtämättömästi, kohtalonomaisesti elämä kirjoittaa historiaansa meissä. Tarinan aikuisten maailma on tullut lähemmäs, kun on jo itse nähnyt miten peruuttamattomasti asiat tapahtuvat ja miten se muuttaa meitä. ”Kohtalot” sineitöidään. Tarinat ottavat rautaan valetun muodon hyvässä ja pahassa. Koskettavuus oli siis levinnyt uusille alueille. Mutta paljon oli samaakin lumoa rakkauden ja ihmeen äärellä.

Uusi vanha suosikki.