Ville Pirinen: Yhesti yhes kahennestoista paikas

 

Maailman ahdistavin paikka on aivot. Maailman hauskin paikka on aivot. Ville Pirisen metaforisessa bassossa on kaksi kieltä: toinen soi vähintään lämmintä myhäilyä, toinen kevyttä kuumottavuutta. Tai parhaimmillaan: toinen huutonaurua ja toinen kosmista kauhua.

Instituutioksi kasvanut Yhesti yhes paikas -sarja eteni viime vuonna kahdenteentoista osaansa. Eli kyseessä on Pirisen projekti esittää kenttätutkimuksissa ja sanankeruumatkoilla karttuneita urbaaneja ja ruraaleja nolostelu- ja kauhistelutarinoita ja kuvittaa ne inhokarikatyyriseen tyyliin. Yhdennessätoista osassa meta-taso vahvistui, kun Pirinen keskittyi enemmän pohtimaan tarinankerrontaa ilmiönä, sekä muita mieleen juolahtaneita asioita. Tämä metailu ja mieleenjuolahdukset ovat tässä kahdennessatoista osassa vahvasti taas läsnä. Suunta on hyvä ja kokonaisuutta rikastava.

Ylipäänsä ihailen tekijöitä, jotka osaavat työpöydän ääressä tarttua banaalilta tai oudolta tuntuvaan mielen liikkeeseen ja tuoda sen tarkastelun keskiöön. On hyvä, että osa taitajista osaa tehdä suuria poliittis-filosofis-teologis-sosionomisia läpipurentoja yhteiskuntaan ja yksilöön, mutta ilman kuvausta ihmispolon häilyvästä päivätajunnasta jää Telluksella tallustamisen kuvaus vajaaksi. Petteri Tikkanenhan on muuten toinen tämän lajin suvereeni taitaja. 

Kahdennessatoista Paikka-sarjakuvassa Pirinen tuo Tikkasen mieleen myös mies- ja mieheyspohdinnallaan.  Sehän on nykyään itsestäni hirveän kiinnostavaa, kun miehet, semmitenkin keski-iän ympärillä liikuskelevat, miettivät avoimesti ja fiksusti positiotaan nykymaailmassa. Jossain kohtaa ajattelin, että heillä (meillä? Itsehän larppaan nykyään tämmöisessä setä-habituksessa) on kaikki tila maailmassa pohtia omia pikku ongelmiaan, mutta nykyään ajattelen, että just tuolle miesten omallekin fiksulle pohdinnalle on selvä tilaus. Joskus voisin johonkin mediaan kirjoittaa laajemmin sarjakuvamaailman moniäänisyydestä ja sen puutteesta, mutta huomaan, että käsillä olevan teoksen käsittely kärsii nyt tähän suohon uppoutumisesta. Takaisin asiaan.

Piirtäjänä Pirisellä on oma vahva tyylinsä, kaukaa tunnistettava. Sarjakuvakerronta on sanomattoman soljuvasti etenevää, varmaotteista ja samaan aikaan rennon tuntuista. Muistaakseni Suuri Kurpitsa -kustantamon edustaja jossain kohtaa lupaili näistä Yhesti yhes-jutuista kovakantista kokaamateosta. Kannatettava hanke: Juuri suunnattomalla kerta-ahmimisella uskon näiden paljastavan jotain perustavanlaatuista ja laaja-alaista ihmiselon riemastuttavasta kauheudesta.