Markku Salo: Orjalauluista hiphoppiin

Pääsiäismatkallani itään minulla oli matkalukemisena Markku Salon Orjalauluista hiphoppiin - Mustan musiikin sielua etsimässä. Tälle en suo nyt varauksetonta hehkutusta, mutta olen iloinen että tämän luin: aivot ravitsivat tällä itseään ja otin suuntaa. Kyse on siis afrikkalais-amerikkalaisen musiikinhistorian analyysistä hengellisyyden, spiritualiteetin kannalta. Pääpaino on jazzissa ja bluesissa, ei suinkaan otsikossa mainituissa musiikkityyleissä, jotka nekin kyllä saavat omat lyhyemmät käsittelynsä.

Ensin kriitillisesti. Salo ei ole loistelias kirjamittaisen tekstin tuottaja. Monet keinot, jotka viihdyttäisivät vaikka kolumnin mittaisessa tekstissä, tuovat löperyyden tuntua kirjaan. Kunnollinen kustannustoimittaminen olisi auttanut tässä. Mietin myös, miten valkoisen kirjoittajan pitäisi julkilausutusti jotenkin asemoida itsensä aiheeseensa kirjoittaessaan afrikkalais-amerikkalaisten kulttuurista. Toisaalta Salo antaa lainauksin monelle henkilölle ääneen puhua omasta kulttuuristaan, toisaalta hän valkoisena editoi ja laittaa nimensä paketin päälle. Ei minulla ole ihmeratkaisua tähän, ehkä oman position aukikirjoittaminenkin on nykypäivänä vain tyhjä ele. Kaksi valkoista taas keskenään tässä vastakkain, hyödytöntä. 

Kuitenkin: Salo kirjoittaa innostuneen fanin äänellä. Tämä ilahduttaa. Orjalauluista hiphoppiin onkin monella tavalla kuin 500-sivuinen punk-zine, millaisena sen mielelläni nautin. Ensimmäiseksi jazz- tai blues-historiikiksi tämä ei ole paras mahdollinen. Namedropping ei ole vienoa tihutusta, vaan kaatosadetta. Spiritualiteetti keskiössä ei myöskään käsitellä kunkin tyylin keskeisimpiä nimiä, vaan tehdään aiheenmukaisia nostoja. Parhaimmillaan kyetään nostamaan esiin afrikkalais-amerikkalaisen kulttuurin suhdetta omaan historialliseen traumataustaan valaisevasti: esimerkiksi Sun Ran afrofuturismi sai tätä taustaa vasten lisäselvyyttä, se ei ole vain surrealistista tai psykedeelistä sekoilua, vaan yllättävän älyllinen vastaus afrikkalais-amerikkalaiseen historiakysymykseen.

Spiritualiteetin pohdiskelusta viihdytyin. Salo joutuu päätymään jonkinlaisiin sanallisiin kiteytyksiin. Spiritualiteetti tietenkin näitä pakenee, mutta yritys on uljas ja haastaa lukijaa mukaan. Eniten itseäni nyt kuitenkin puhutteli taitelijoiden pohdinta siitä, miten paeta kapitalistisen maailman suurta puristinta, joka musertaa taiteen tavaramuotoon ja myy sen. Paot kiinnostivat: paot yhteisöllisyyteen, hengellisyyteen (esim. Alice Coltranen ashram) ja paot hulluuteen ja kuolemaan. Salo ymmärtää hyvin taiteen haavoittuvuuden markkinalogiikan edessä ja tuo sen selvästi esiin. Pääsiäinen vierähti kutkuttavasti tämän äärellä.