Becky Chambers: Veisu luonnonkoneille

 

Synti on määritelmällisesti jotain, mikä erottaa ihmisen itsestään, muista ihmisistä ja Jumalasta. Se ei ole sääntörikkomus tai rangaistusta vaativa teko tai ajatus. Se on jotain mikä on vahingollista meille tässä ja nyt. Haluan tunnustaa tässä ja nyt, että minun suurin syntini on toivottomuus. Ajattelen, onneksi useimmiten vain pääni sisällä enkä ääneen, että olemme sellaisella nopean planetaarisen tuhon tiellä, jota ei voi enää kääntää. Tiedän, että tämä toivottomuus on vahingollista, se vain passivoi ja lamauttaa. Kerta kerran jälkeen päätän luopua toivottomuudesta, mutta tämä synti on minua vahvempi. Tämän kamppailun takia olen niin kiinnostunut solarpunkista ja hopepunkista, valoisia tulevaisuuksia maalaavasta scifi-kirjallisuuden kentästä. Haluan nähdä toivon polkuja maailmassa ja toivoisin kykeneväni osoittamaan niitä myös muille.

 

Utopiakirjallisuus on solar/hopepunkkia vanhempi ilmiö. Jos tämän kirjallisuudenlajin historia ja vivahteet kiinnostavat, suosittelen lämpimästi Aurinkosydän -novelliantologian (suomalaisia hopepunk-novelleja kokoava antologia vuodelta 2022) aloittavaa esseetä. Aivan hyviä ja kuvaavia ja varsinkin cooleja termejä nämä uudet kauppanimikkeet ovat, hyväksyn ne. Viime vuonna saatiin sitten käännös tämän uusvanhan ilmiön aallonharjalla paistattelevasta Becky Chambersin ”Veisu luonnonkoneille” -romaanista, jonka siis nyt sain käsiini ja lukaisinkin kevyesti soljuvat 175 sivua vauhdilla.

 

Chambersin teksti on tyylilajiltaan nuortenkirjanomaista. Kuorrutteena toimii hetkittäin maalailevuuteen taipuvat kohdat, mutta särmikkyyttä saa hakea. Romaanin muoto ja sisältö pyrkivät symmetriaan: hyväntahtoisesta maailmasta kerrotaan ikään kuin hyväntahtoisen hymyn läpi. Chambersin visio hyvästä tulevaisuudesta on melko vakiomallista homoluksuskommunismia: olennaisina aineksina on vapaa seksi, kaikkien sukupuolten tasa-arvo (jos haette kirjaa, jossa on sukupuoleton päähenkilö, niin tämä on sellainen), kiertotalous, korjaaminen, isot ihmistoiminnalta suojellut maa-alueet… Uskonnolla on ehkä tyylilajiin nähden tavallista isompi rooli, se on kiinnostavaa. Tekniikkaan kuvaillaan melko yleisluontoisesti, joten vision toimivuutta on vaikea arvioida. Itseäni utopiakirjallisuudessa kiinnostaisi ehkä myös toteutuksen yksityiskohdat, mutta tämä kirja pitää ottaa fiilistelynä, eikä se lainkaan vähäarvoista. Omaperäisimmillään Chambersin visio on hänen kuvaillessaan luontoalueella villeinä elävien robottien kehitystä ja maailmaa. Varsinkin kirjan loppupuolella ilmaan heitellään myös jotain filosofisia lankoja, pohditaan koneen ja ihmisen eroa, luonnon ja rakennetun rajapintaa ja elämän merkitystä. Kauhean syvälle näihin ei mennä, syynä on varmasti valittu nuortenkirjanomainen tekstilaji sekä lyhyys.

Tätä on vielä tulossa toinen osa, katsotaan mihin siinä päästään.

 

Luen omaa kritiikkiäni ja mietin, onko tämäkin jotenkin kyyninen arvio. Ehkä pitäisi vain todeta, että Veisu luonnonkoneille on hyvä pelinavaus, sujuvasti kirjoitettu ja ehdottomasti toivon kanssa työskentelevä. Lisää hopepunkkia maailmaan vain. Lisää solarpunkkia. Lisää TOIVOA. Minä rukoilen Fransiskus Assisilaisen sanoin:

 

Herra, tee minusta rauhasi välinekappale,
Niin että sinne missä on vihaa, toisin rakkauden,
Missä loukkausta, toisin anteeksiannon,

Missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
Missä epäilystä, auttaisin uskoon,
Missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen.
Missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
Missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.
Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
Etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
Pyytää rakkautta kuin rakastaa muita.
Sillä antaessaan saa,
Kadottaessaan löytää,
Unohtaessaan saa anteeksi,
Kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.