Petteri Kantola: Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa

 

Noniin, taas on luettu hehkuttamisen arvoista! Kun puhutaan villisti pyörivistä kuvakulmista ja rakkaudesta rajuihin anatomisiin perspektiivilyhennyksiin tulee kysymättä mieleen kaksi suomalaista piirtäjää: Toinen on Limingan sarjakuvalinjan opettaja Mikko Jylhä (esim. albumissaan Pien väkeä, 2017) ja toinen Petteri Kantola. Anatomia-ilottelu on Ajan kanssa -albumissakin keskeinen visuaalinen keino. Muita ovat ilmavan rohkea sommittelu, tyhjällä tilalla herkuttelu sekä unenomainen, kelluva liikevaikutelma. Läpi albumin valtavat honkkelit hirvet ja massiiviset virtahevot loikkivat, kierivät ja tasapainoilevat nuoralla sivulta toiselle kevyesti kelluen ja välillä vauhtia kiihdyttäen. Kantolan piirtovälineiden hallinta on suvereenia ja nautinnollista. Sivu- ja aukeamasommittelu on henkeäsalpaavaa. Ainoan pienen moitteen lausun kirjoitusfontin ännästä, joka yhdistyy lukemista vaikeuttaen viereisiin kirjaimiin.

 

Ajan kanssa -albumin tarina rakentuu minäkertojan paosta setänsä tyhjälle talolle viettämään kesää Marcel Proustin massiivisen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ja siitä ulkoistuvan Proustin mielikuvitushahmon kanssa. Kertoja pakenee huonoa suhdetta ja tekee tiliä lapsuuden maisemassaan menneisyytensä kanssa. Hahmon naama on mykertynyt umpinaiseksi kuonoksi. Hän ei pysty kommunikoimaan, kertomaan tunteistaan, vaan vain märehtii niitä yksin menneisyytensä talossa.  Albumin keskeinen väittämä ja pohdintojen aihe on se, miten me ”olemme muistojemme summa”. Itsessäni tämä perusväittämä aiheutti kovaa pohdintaa ja kapinointiakin ajatusta vastaan. En ole koskaan pitänyt muistoja kovin todellisina. Ennemmin koen olevani muiden, minua ympäröivien elämien summa. Osa värähtelevää verkostoa, tuskin kovin yksilöllinen. Tämän muista rakentumisen ympärillä muistot tuntuvat häilyviltä, ne valehtelevat, muuttuvat ja haihtuvat. Toisaalta olen seurannut traumaattisemmista taustoista tulevien ihmisen kamppailua menneisyytensä kanssa. Heille juuri muistot luovat heidän itsensä muotoisen vankilan, josta he koittavat murtautua suurin ponnistuksin ulos. Samoin olen huomannut itse vanhetessani alkavani vastentahtoisesti nostalgisoimaan mennyttä. Rakastun muistojeni unikuviin ja houreisiin, rekonstruktioihin, se on varmasti monelle neljänkymmenen iässä luontevaa. Kantolan ja Proustin väittämät, heidän taiteellinen tulkintansa muistin merkityksestä tekivät oloni epämiellyttäväksi ja ahdistuneeksikin, kauniin kuvallisen ilmaisun keskellä. Tämä sarjakuva siis tuntui jossain, pakotti ajattelemaan.

 

Ja ei, en ole lukenut Proustia – vielä. Jonakin päivänä hänen tuotantoonsa kyllä varmasti tartun. Sitä odotellessa suosittelen ottamaan lukuun tämän fyysiseltä painoltaan hiukan kevyemmän teoksen. Se on tilaisuus tehdä tiliä oman muistamis- ja aikasuhteensa kanssa.