Jenni Välikangas: Ilmarin koijaiset

 

Tiedättekö taitelijatyypin, jota kiehtoo erityisesti kehollisuus? Ajatelkaa Egon Schieleä, Kustav Klimtin oppilasta 1900-luvun alusta. Hänen maalauksissaan ja piirroksissaan on hyvin usein keskiössä ihmiskeho. Schiele kuvaa ihmistä anatomisesti oikein, mutta joka välissä ruumiin materiaalisuutta (yli?)korostaen. Korvat, poskipäät ja polvet ovat hiukan tavallista punaisemmat. Silmänaluset aavistuksen tavallista sinisemmät. Nivelet erottuvat ihon läpi selvästi. Jenni Välikankaan sarjakuvissa on tätä samaa kehollisuuden korostusta. Hänen piirtämiensä ruumiiden linjat pehmenevät usein animaationomaisuuteen, mutta myös Schielemäistä kulmikkuutta löytyy tietyistä hahmoista. Aiemmin Petteri Kantolan ja Mikko Jylhän kohdallakin mainittu rakkaus kehon hurjiin perspektiivilyhennöksiin on myös Välikankaalla havaittavissa. 

Merellistä queersarjakuvaa voi kutsua melkein omaksi skenekseen (vrt. Siiri Viljakan ”Kohti sumua”). Tähän vaikuttanee Tove Janssonin mereen kytkeytyvä tuotanto ja Klovharun saari, jossa hän asui kumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa, miksei myös laajempi merenkulun ja homostelun yhdistäminen (Jean Genetin ”Querelle” ja Melvillen ”Moby Dick”). ”Ilmarin koijaisissakin” on keskiössä queerpariskunta Kolna ja Helga. Myös päähenkilö Ilmari on androgyynisti kuvattu. Vahva kehollisuushan on tyypillistä queer-taiteelle. Juonta sen enempää spoilaamatta tässä sarjakuvassa kirjaimellisesti sukelletaan kehon sisään sen lisäksi, että estetiikka on ruumiillisuudella herkuttelevaa. Juoni ei ehkä itselleni noussut tämän lukukokemuksen ytimeen, tiheät ja taiantäyteiset käänteet ikään kuin avasivat mahdollisuuksia uusien henkeäsalpaavien kuvien esittelyyn. Sarjakuvahan elää kuvataiteen ja kirjallisuuden rajapinnalla ja nämä taiteet voivatkin esiintyä erilaisissa suhteissa sarjakuvassa. Itse vastaanotin tästä nimenomaan kuvataiteellista nautintoa, tarinankerronnan tietenkin luodessa pohjan ja mahdollisuuden maalaus- ja piirrostaiteen esittelyyn. Albumin nimi on hauska ja mieleenpainuva, ”koijaaminen” on hauska murteellinen termi, joka tarkoittaa huiputtamista. Ja huiputustarinahan tämä on. 

”Koijaiset” on monella tapaa huomioarvoinen albumi. Se pääsikin ilmestymisvuonnaan 2022 Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaiden kirkkaimpaan kärkikymmenikköön. Erityisen huomionarvoista tämä on siksi, että ”Koijaiset” on omakustanne. On mahtavaa, että ilman ulkopuolista kustantajaakin on mahdollista nousta tällaisiin arvokkaisiin parrasvaloihin. Huomio oli ansaittua. ”Koijaisten” painojälki on todella hyvää ja paksun akvarellipaperin struktuuri erottuu upeasti. Albumin koko on standardi 27.9 x 23 senttiä, mutta vaakasuunnassa. Ruuturivejä on pääsääntöisesti sivuilla vain kaksi ja usein avarrutaan suuriin kokosivun ruutuihin, jotka toimivat taustana pienemmille. Liikkuvien, taipuilevien kehojen kuvaus pääseekin oikeuksiinsa albumin hieman tavallista suuremmissa ruuduissa.

 Upea taideteos, takakannen lupaus ”esteettisestä sarjakuvaseikkailusta suomalaisessa saaristomaisemassa” lunastataan täysin. Esteettisyyttä isolla Eellä.