Tex Hänninen: Cafe Nobody

 

Kun elin herkkiä nuoruusvuosiani ilmestyi muutamia lehtiä, jotka tihkuivat asiallisen sisällön lisäksi jotakin, jonka koin rokkiuskottavuutena tai oikeastaan nämä julkaisut määrittelivät muovautuvalle nuoruusmielelleni tämän epämääräisen auran laadun. Toni Jermanin toimittama Tähtivaeltaja oli yksi tällainen lehti, (cyber/gootti)punk-estetiikalla kuorrutettu scifilehti. Toinen oli ilmaisjakeluna kirjaston aulasta löytynyt Like-uutiset (ilmestyi 1994-2003), jolle Tommi ”Tex” Hänninen oli antanut ikimuistoisen visuaalisen ilmeen. Hännisen estetiikka nojasi vahvasti amerikkalaiseen populaarikulttuuriin. Siinä keskeistä oli rujoksi väännetyt Disney-hahmot, brutaali rock’n roll, roskaruoka, amerikkalaiset moottoriajoneuvot, aseet, viskipullot jne. Innostuinkin kovin kun huomasin Hännisen julkaisseen pitkästä aikaa uuden sarjakuvan. Viimeisestä olikin vierähtänyt aikaa, Pupuankka yllättää (1999) oli muistikuvieni mukaan viimeisin julkaisu, jonka Hänniseltä olin lukenut. 

Eikä Hänninen petä odotuksia vähimmässäkään määrin! Cafe Nobody on suurenmoinen trippi ysärisarjakuvien maailmaan. Estetiikka on ehtaa Hännistä: mustavalkoruudut ovat upeita taideteoksia täynnä yksityiskohtaisesti kuvattua ryönää. Tarinasta on ehkä turha puhua, se alkaa jostakin pohjustamattomasta tilanteesta, eikä mikään ratkea. Tämäkin tuo suuren, nostalgisen tyydytyksen. Kerron vertauskohdan sen laadusta: Halusin tässä päivänä muutamana tutustua mangaan ja marssin Tamperelaiseen, sarjakuviin erikoistuneeseen Makedonia-antikvariaattiin. Myyjäkään ei ollut mangankuluttaja, mutta muistimme molemmat Akiran yhdeksänkymmentäluvulta (sitähän ei vielä silloin kutsuttu mangaksi, se oli vain sattumalta japanissa piirrettyä sarjakuvaa). Siitä hän johkaantui kaivamaan minulle hyllystä Teurastajaenkeli Gunnm-mangan, osan numero kolme yhdensänosaisesta sarjasta, joka kainalossa sitten poistuin kaupasta. Mitenkään tämän sarjakuvan arviointiin nyt lähtemättä se herätti minussa suuren ilon tunteen: juuri näin yhdeksänkymmentäluvulla sarjakuvia luettiin: Satunnaisnumeroina sieltä täältä! Ja tätä kokemusta Hänninen siis Cafe Nobodyssä niin taitavasti simuloi! Nerokasta.

Ehtaa yhdeksänkymmentälukua on myös huoleton valehtelu. Hänninen kirjoittaa sarjakuvan perustuvan muokattuihin kymmenen vuoden päiväkirjamerkintöihin, mutta tarinassa ei ole viitettäkään päiväkirjamaisuuteen. Jos aseella uhaten minut pakotettaisiin jotain sanomaan tarinasta, tiivistäisin sen näin: On kaksi etsivää, Silvio ja Jalopenos, jotka ajelevat sinne tänne amerikanraudalla, jonka katolle on hämäykseksi kiinnitetty jättiläismaustekurkku. Enempää ei tarvitse sanoa. Enempää ei voi sanoa. Loppu on silkkaa estetiikkaa ja tarinaniskentää Hunter S. Thompsonin, Charles Bukowskin ja välillä jopa William S. Burroughsin hengessä. Kiitos maailma ja Tex Hänninen tästä lukukokemuksesta, kiitos!

Kattokaa nyt tota suoraan päästä lähtevää puhekuplaa! <3