Verkkosilmä paperiin

Pääsiäismatkallani itään minulla oli matkalukemisena Markku Salon Orjalauluista hiphoppiin - Mustan musiikin sielua etsimässä. Tälle en suo nyt varauksetonta hehkutusta, mutta olen iloinen että tämän luin: aivot ravitsivat tällä itseään ja otin suuntaa. Kyse on siis afrikkalais-amerikkalaisen musiikinhistorian analyysistä hengellisyyden, spiritualiteetin kannalta. Pääpaino on jazzissa ja bluesissa, ei suinkaan otsikossa mainituissa musiikkityyleissä, jotka nekin kyllä saavat omat lyhyemmät käsittelynsä. Ensin kriitillisesti. Salo ei ole loistelias kirjamittaisen tekstin tuottaja. Monet keinot, jotka viihdyttäisivät vaikka kolumnin mittaisessa tekstissä, tuovat löperyyden tuntua kirjaan. Kunnollinen kustannustoimittaminen olisi auttanut tässä. Mietin myös, miten valkoisen kirjoittajan pitäisi julkilausutusti jotenkin asemoida itsensä aiheeseensa kirjoittaessaan afrikkalais-amerikkalaisten kulttuurista. Toisaalta Salo antaa lainauksin monelle henkilölle ääneen puhua omasta kulttuurista...

  Toiset kirjat vain tuntuvat tärkeiltä, ne lomittuvat elämänkokemukseen ja muokkaavat tapaa nähdä. Viime vuonna minulla oli onni lukea Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen ”Seutu joka ei ole paikka - kapitalismi ja metropoli”. Tein siitä sarjakuva-kritiikinkin vanhaan blogiin. Samansuuntaista merkityksellisyyden tunnetta koin lukiessani Antti Salmisen ja Tere Vadénin ”Elo ja anergia”-kirjaa. En edes tiedä ymmärsinkö kaikkea lukemaani, varsinkaan tarkoitetulla tavalla, mutta olin koko ajan vahvasti sellaisen tunteen äärellä, että nyt tässä avataan jotain perustavalla tavalla olennaista tapaa hahmottaa ihmisenä olemista näinä fossiilikapitalismin viimeisinä vuosina.  Minulle tämä kirja oli uuden näkökulman hahmottelua ihmisenä olemiseen. Ensin hahmotellaan sopivaa kieltä. Puhutaan käsitteistä, joissa tarkkarajaisuus ei toimi. Elo, elämä, yksilö ja subjekti kaihtavat ehdottoman tarkkarajaista määritelmää. Seuraa ugrilaisten kielten ylistys. Suomenkin sana ”maailma” nimeää muutaman a...

  Paria hehkutusta sitten olin sovittelemassa Petri Hiltusta suomalaisen miessarjakuvan kriittiseen historiaan. Petteri Tikkasen työt kuuluvat tämän kirjoittamattoman teoksen materiaaliksi tietenkin aivan itseoikeutetusti. Mieheksi kasvaminen ja miehenä eläminen ovat aivan keskeistä polttoainetta Tikkasen sarjakuville. Voisi sanoa, että ne ovat askarruttavina kysymyksinä hänen työnsä keskiössä. Eero-sarjakuvat (Eero, Mopo, Autoerotiikkaa, Armeija, Humala - neljä ensimmäistä koottu myös kokoelmaksi Rakkauden vuoksi) sisältävät kasvutarinan pojasta orastavaan mieheyteen (toki myös erilaisia miehenä olemisen tapoja mm. Eeron isän ja isoisän kautta). Black Peider -saagassa (Ura, Itse, Se, Tee, Kova ja nyt TOSI) mieheyttä tutkiskellaan Tikkasen alter egon, vapaapainija—rocktähti-supersankari Black Peiderin kautta. Tutkimus ei tapahdu mitenkään ryppyotsaisesti tai pakotetusti. Albumeiden keskeinen piirre on kiireettömyys ja vapaa ajatuksen virtailu aiheesta ja tyylilajista toiseen: välil...

  Joonas Järven maailmassa on jotain kalevalaista ja vielä vanhempaa, ihmiskunnan yhteisestä shamanistisesta menneisyydestä ammentavaa. ”Uumen”-esikoisalbumin alkuasetelma on selvä ja jopa klassinen. Tarkemmin erittelemättömän ympäristötuhon vuoksi maankaltaisen planeetan pinta on kuolemassa. Päähenkilö Dalet lähtee kadonneen äitinsä jalanjäljissä etsimään Uumenestä Perhotasta, elämänpuuta, tuodakseen parannuksen eliksiirin maailmaan.  Myyttisestä asetelmasta rakentuu vahva, alkuvoimainen tarinakehys. Sankarin matka liittolaisineen ja vastustajineen on sisältää syvän psykologisen tyydytytyksen. Se on kuva elämästä. Siinä yhdistyvät ulkoinen matkanteko ja sisäinen matka mielen uumeniin, luomisen ja ymmärtämisen alkulähteille. Uutuuden ja mielenkiinnon Järvi luo ääriklassiseen tarinaan kuvataiteellisin keinoin. Hän on myös perinteisen kuvataiteen parissa työskentelevä taiteilija, jota kiehtovat erilaiset tilan kuvaamisen tavat. Uumen onkin viivapiirroksen juhlaa alusta loppuun, ...

  Maaliskuun viimeisinä päivinä tapaan Petri Hiltusen Tampere kuplii-sarjakuvafestivaaleilla. Olen lupautunut haastattelemaan häntä hänen uuden albuminsa tiimoilta. Edellinen haastattelu on peruttu, istumme puoli tuntia ennen ohjelman alkua Sonaatti 1-salissa ja juttelemme niitä näitä. Hiltunen signeeraa muutaman albumin odotellessamme. Aloittaessamme haastattelun sali on täyttynyt. Päivän haastatteluistani tämä on ylivoimainen yleisömenestys, suosiota ennakoiden haastattelu on sijoitettukin prime time-aikaan ja sille on varattu vartin verran ekstraa. Osuvasti Varjo menneisyydestä -albumi kertookin ajasta. Aika-teema on läsnä monella tasolla. Ensinnäkin albumi juhlistaa Hiltusen praedor-sarjakuvien 40-vuotista taivalta. Se on päähenkilö Ferronin viimeinen seikkailu. Sarjakuvan ajassa tätä seuraa enää Ferronin kuolemasta kertova Exitus, kuuden sivun pätkä, joka on viimeksi julkaistu 2023 ilmestyneessä suuressa Praedor-omnibussissa, kaikki siihenastiset praedor-tarinat koonneessa j...