Salminen & Vadén: Elo ja anergia

 

Toiset kirjat vain tuntuvat tärkeiltä, ne lomittuvat elämänkokemukseen ja muokkaavat tapaa nähdä. Viime vuonna minulla oli onni lukea Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen ”Seutu joka ei ole paikka - kapitalismi ja metropoli”. Tein siitä sarjakuva-kritiikinkin vanhaan blogiin. Samansuuntaista merkityksellisyyden tunnetta koin lukiessani Antti Salmisen ja Tere Vadénin ”Elo ja anergia”-kirjaa. En edes tiedä ymmärsinkö kaikkea lukemaani, varsinkaan tarkoitetulla tavalla, mutta olin koko ajan vahvasti sellaisen tunteen äärellä, että nyt tässä avataan jotain perustavalla tavalla olennaista tapaa hahmottaa ihmisenä olemista näinä fossiilikapitalismin viimeisinä vuosina. 

Minulle tämä kirja oli uuden näkökulman hahmottelua ihmisenä olemiseen. Ensin hahmotellaan sopivaa kieltä. Puhutaan käsitteistä, joissa tarkkarajaisuus ei toimi. Elo, elämä, yksilö ja subjekti kaihtavat ehdottoman tarkkarajaista määritelmää. Seuraa ugrilaisten kielten ylistys. Suomenkin sana ”maailma” nimeää muutaman aiheeseen liittyvän alueen, ”maan” ja ”ilman”. Vastakohtana aristoteelinen määritelmä antaisi tarkan rajan: yksilö kuuluu määritelmän piiriin tai sitten ei. Kalevalaisessa runossa näennäinen toisto tuo uuden kulman kuvattavaan ja vihjaa määritelmien liukuvuuksista ja laajentumisista. Samoin huomio kiinnitetään suomen kielen laajaan passiivin käyttöön. Pakkosubjektin puuttuminen luo tilaa häilynnälle. Tälläinen sumuinen kieli luo paradoksaalisesti todemman kuvan vaikeasti kategorioihin asettuvasta todellisuudesta. 

Täytyy itse lisätä suomen kielen armaaseen sumuisuuteen sukupuolibinääriin pakottamattomuus. Sukupuoli-ilmiön kuvaamiseenkin ugrilainen lähestymistapa on siis ylivertainen. Itse aion käyttää jatkossa itsestäni hän-pronominia kääntämättömänä (kursivoituna?) anglo-yhteyksissä.

Noniin, meillä on häilyväistä ja lomittaista elon kudelmaa ja kieli sitä kuvaamaan. Seuraava ”Elon ja anergian” pääaihe on anergia. Sen kohdalla perehdytään syvällisesti siihen, miten fossiilikapitalismi on nyrjäyttänyt meidät ajattelemaan energiaa työnä. Kuitenkin suurin osa aurinkokuntamme energiasta on elolle hyödytöntä ja vaarallista anergiaa. Kasvit näkevät vaivaa suojautuakseen valtoimenaan riehuvalta energialta, samalla kun ne keräävät siitä pienen siivun omaan käyttöönsä. Samoin tasapainoinen ihmiskulttuuri varoo liikaenergiaa, ottaa energian virrasta tarvitsemansa ja kaihtaa (liiallista) varantoa. Fossiilienergian taskun aukeaminen on suistanut meidät monella tavalla vaaralliseen tilanteeseen. Olemme kehittäneet riippuvuuden aikanaan ehtyvään energiataskuun, joka on ruokkinut meissä vinksahtanutta kuvaa itsestämme maailmasta, olemassaolosta ja elon väljästä kudelmasta erillisinä fossiilisubjekteina. Olemme rakentaneet taskun äärelle kulttuurin, jossa pakkomielteisesti koitamme varjella omaa tarkkarajaisuuttamme, ”luonnosta” erillisyyttämme ja yksilöllistä kuolemattomuusfantasiaamme.

Kirjan neljäs pääluku Haasto hahmottelee yhtä yllättävänkin yksinkertaista suuntaa pyrkimykselle päästä eteenpäin fossiilisen hunaja-ansan ääreltä ahdistumasta hauraan ja pakotetun erillisyytemme luota. Ihmisen pitäisi huomata, että asiat eivät ole mitään varten ja hän itse on täysin ja ehdottomasti muun elon (ja elottoman) varassa. Tässä häntä voi tulla auttamaan eläin. Eläimen kohtaamisessa ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus kohdata eläimen samaan aikaan erilainen ja tuttu tapa elää - nautintonsa ja kärsimyksensä kestäen - ja kuolla. Ihmisen näkökulma on yksi monista, rajattu ja energiapolitiikan rajaama. Eläimen haasto tälle on ei-käsitteellinen ja siksi vaikeasti edes sumuisella kielellä esiin tuotava. Eläimen kanssa on elettävä, sitä sitkeästi tarkkaillen. Sen haastolle on oltava avoin ja vastaanottava. Se voi käynnistää ajattelun avautumisen laajasti hahmottavaan sumuisuuteen. Luvun lopettaa kaunis lause:

”Haasteessa pysytteleminen, ratkeamattomuus, päästää ihmisen kuolemaan eläinten luokse.”

Näin pääsiäisen nurkilla kristillisesti vertaisin: Jeesus oli syntyessään jo Kristus, mutta kasteessa pyhä henki laskeutui häneen ja hän tunnisti siinä alkuperänsä. Pyhää henkeä tässä tietenkin edusti eläin, lintu, kyyhkynen. Sopivaa sikälikin, että kasteesta alkoi Jeesuksen julkinen työ, joka päättyi hänen merkitykselliseen kuolemaansa.