Petri Hiltunen: Varjo menneisyydestä

 

Maaliskuun viimeisinä päivinä tapaan Petri Hiltusen Tampere kuplii-sarjakuvafestivaaleilla. Olen lupautunut haastattelemaan häntä hänen uuden albuminsa tiimoilta. Edellinen haastattelu on peruttu, istumme puoli tuntia ennen ohjelman alkua Sonaatti 1-salissa ja juttelemme niitä näitä. Hiltunen signeeraa muutaman albumin odotellessamme. Aloittaessamme haastattelun sali on täyttynyt. Päivän haastatteluistani tämä on ylivoimainen yleisömenestys, suosiota ennakoiden haastattelu on sijoitettukin prime time-aikaan ja sille on varattu vartin verran ekstraa.

Osuvasti Varjo menneisyydestä -albumi kertookin ajasta. Aika-teema on läsnä monella tasolla. Ensinnäkin albumi juhlistaa Hiltusen praedor-sarjakuvien 40-vuotista taivalta. Se on päähenkilö Ferronin viimeinen seikkailu. Sarjakuvan ajassa tätä seuraa enää Ferronin kuolemasta kertova Exitus, kuuden sivun pätkä, joka on viimeksi julkaistu 2023 ilmestyneessä suuressa Praedor-omnibussissa, kaikki siihenastiset praedor-tarinat koonneessa jättikokoelmassa. Ehken spoilaa tämän uuden albumin tarinaa sen enempää, mutta sanottakoon, että aika fysikaalisena suureenakin saa kyytiä tässä seikkailussa.

Hiltusen luomassa fantasiamaailmassa on paljon kiinnostavia kulmia joihin tarttua. Puhumme vallasta (Hiltunen myöntää päivänpolitiikasta inspiroitumisen, mutta kertoo välttelevänsä paatoksellisuutta), uskonnosta (Hiltunen on uskonnoista innostuva ateisti, 90-luvun saatananpalvontapaniikkia sivutaan) ja huumeiden käsittelystä fantasiasarjakuvassa. Nauratan yleisöä sanomalla, että kun polittiikka, uskonto ja huumeet on käsitelty, he saattavat huomata tietyn kaavan. Niinpä puhumme vielä hiukan seksista, seksuaalisuuden käsittelystä fantasiassa. Kiitän Hiltusta homobarbaarien piirtämisestä, yhdeksänkymmentäluvulla viihteessä ei ollut mitenkään liikaa vakavasti kuvattuja seksuaalivähemmistöjen edustajia.

Takaisin aikaan. Hiltunen, jota kutsun leikillisesti Suomen johtavaksi viivavarjostajaksi, kertoo innoittuneensa vanhoista mestareista, Gustave Dorén kuvaraamatusta ja Jumalaisesta näytelmästä. Toiseksi innotuksen lähteeksi hän mainitsee 1700-luvulla eläneen graafikko Giovanni Battista Piranesin, jonka antiikin raunioita kuvaaviin töihin taidetaan viitata Varjo menneisyydestä -albumissakin. Jatkumot ovat valtavia ja kiehtovia, se miten 1700-luvun italialaisen taiteilijan työ vaikuttaa 2000-luvun suomi-sarjakuvaan. 

Hiltunen on piirtänyt Ferronin kuolintarinan, Exituksen jo vuonna -88. Nyt olleessaan 58-vuotias hän on useampaan otteeseen harmitellut, että laittoi hahmonsa kuolemaan niin karulla tavalla Ferronin ollessa vasta 45-vuotias. Varjo menneisyydestä -albumi ei pyri muuttamaan tai kaunistelemaan tulossa olevaa. Se sitoo yhteen Ferronin elämän lankoja, viitaten häpeällisiin ja surullisiin muistoihin, mutta myös vanhoihin ystävyyksiin ja liittolaisuuksiin, onnen ja ilon hetkiin. Näistä muodostuu kokonainen, täysi ihmiselämä. Ferroniin on aina liittynyt myös miekkailufantasian genressä harvinainen herkkä puoli. Jos joskus suomalaisesta miessarjakuvasta tehdään kattava kirjallinen analyysi, ansaitsevat Hiltunen ja Ferron siihen kokonaisen luvun (en ironisoi, mielestäni oikeasti olisi kiinnostavaa lukea suomalaisesta sarjakuvasta kriittisen miestutkimuksen hengessä)! Tässä viimeisessä tarinassa Ferron on kuvattu ehkä syvemmin ja inhimillisimmin kuin koskaan aikaisemmin. Hiltunen on kertojana kasvanut, saanut syvempää näkemystä ihmiselämään, muttei ole myöskään menettänyt innostustaan reippaaseen seikkailuun. Hieno lopetus Ferroniin keskittyville sarjakuville (Jaconian maailmaan palaamista meille kyllä alustavasti jo lupaillaan albumin jälkisanoissa, jäämme odottamaan…)!

Katsokaa nyt, silkkaa Piranesia: