Sophia Jansson: Kolme saarta - Isä, äiti ja minä

 Vuosi 2025 oli raskas ja päädyin lukemaan uudelleen vanhoja nuoruussuosikkejani. Kun elämä on (huonolla tavalla) yllätyksellistä, saattaa päätyä yllätyksettömän kirjallisuuden pariin. Ihan vain sillä, että jokin elämän osa-alue olisi hallinnassa. Minun kohdallani se tarkoitti mm. H.P. Lovecraftia, Jeff Vandermeeria ja M. John Harrisonia. Vuoden lopussa sitten sain käsiini tämän aikaa sitten kirjastosta varaamani Sophia Janssonin omaelämänkerrallisen kirjan ja joulun pyhinä oli jopa lusikoita se lukea.

Syy tarttua tähän oli tietenkin ankara Tove- ja muumifanittaminen. Olen lukenut useampia Tove-elämänkertoja ja ne antoivat tälle hyvän kehyksen. Tämä hahmoittui niiden rinnalla ikäänkuin kaanonin ulkopuolelta tulevana uutena näkökulmana, hetkittäin soraäänenäkin. Mikään ei kyllä mielestäni estä tätä lukemasta ilman taustatietoja Toven, Lassen ja muiden Janssonin taiteilijasuvun jäsenten elämistä ja urista, ne esitetään tiiviissä muodossa kirjan sivuilla. Suurin mielenkiinto kuitenkin tämän lukemiseen muodostui aivan itse tarinasta ja (itseen & muihin suuntautuvasta) psykologisesta silmästä, jolla se oli kirjoitettu.

Kirjan teemoista ja ansioista mainittakoon, sen enempää tarinaa spoilaamatta, että Sophia Jansson avaa kirjassa siivun suomalaista sateenkaarihistoriaa. Koska on kyse omakohtaisesta perhekuvauksesta, asiat tulevat esiin luontevasti ja ilman sievistelyä ja/tai tirkistelyä. Janssonin psykologinen silmä on tarkka hänen kuvatessaan ylisukupolvisia traumoja. Pienessä yhtenäiskulttuurin maassa monet näistä tuntuvat tulevan lähelle, ne ovat tuttuja ja läheisiä ilmiöitä. Alkoholismin ja itsetuhoisuuden synty ja vaikutus perhepiiriin kuvataan analyyttisesti ja empaattisella otteella. 

Tarinan peruskuvio on, että Sophia syntyy Tove Janssonin veljen, toisena muumisarjakuvien luojana toimineen Lars Janssonin ja viihdelaulaja Nita Janssonin lapseksi. Äiti Nita jättää perheensä ja kuolee alkoholismin seuraksena Sophian ollessa kuusivuotias, minkä jälkeen Sophia kasvaa sinällään turvallisen ja rakastavan isänsä Larsin hoidossa. Sophia Janssonilla on käytössään Janssonien perheen kirjeenvaihto ja omat muistonsa vanhemmistaan Larsista ja (A)Nitasta. Ihaltavalla analyyttisellä otteella hän selvittää kirjassa lapsen kokemuksen ja rakentaa sen päälle aikuisen syvemmän ymmärryksen tapahtumista. Vaikka vaikeat asiat eivät poistu, on lopussa tarjolla jonkinlainen sovitus: ei hyväksyminen, mutta ymmärtäminen. Elämä tarinallistetaan uudella ja mielekkäällä tavalla. 

Luen elämänkerrallista kirjallisuutta mielelläni siksi, että se tarjoaa persoonallisia, kokemukseen perustuvia puhkaisuja aikaan ja historiaan. Joskus elämänkerran kohteen menestyksellä ja neroudella retostelu tulee jopa tämän tielle. On ollut mukavaa lukea Tove Jansson-elämänkertoja, mutta niitä lukiessa tulee mieleen, että kaikki eivät ole Toveja. Harvemmin kerrotaan alkoholisoituneiden, unohduksiin jääneiden iskelmälaulajien tarinoita. Jollain tavalla heidän kauttaan kuitenkin aukeaa historiaan sellaisia realistisia ikkunoita, jaettua tunnekokemusta siitä, kun ei jaksanut, ei selvinnyt, ei tullut nerokkaaksi ja menestyneeksi, vaan kuoli maksakirroosiin nelikymppisenä. Koska sitä(kin) elämä on. Se on tavallista ja sitä kautta arvokasta ja kiinnostavaa. Elämää.