Verkkosilmä paperiin

  Harrisonin ”Eilisen mystinen sydän” luo paralleelin keski-iän ja keskiajan välille. ”Sydän” kuuluu suosikkikirjoihini, joita olen vuosien varrella lukenut uudelleen ja uudelleen. Tämän alkuteos on yhdeksänkymmentäluvulta, käännös puolestaan vuodelta 2005. Hyllyluokitukseltaan tämä on taas fantasiaa, mutta kaukana haltioista ja lohikäärmeistä, näyttämön ollessa harmaansohjoinen nykypäivän Englanti.  Minun on vaikea muistaa mihin alunperin ihastuin ”Eilisen mystisessä sydämessä”. Kieli on rikasta ja kerronnan yksityiskohdat hämmentävän surrealistisia, vinksahtaneita. Varmasti minua on ihastuttanut karkeiden, banaalien taikarituaalien kuvaukset, joihin tarinan henkilöt turvautuvat saavuttaakseen jotain epämääräisesti lausuttua, ehkä ymmärrystä tai vapahdusta. Yhtälailla minua on vetänyt puoleensa tarinan koukeroinen surumielisyys. Viimeisimmällä lukukerralla löysin tästä kuitenkin punaisen langan, joka puhuttelee minua juuri nyt. Tarina punoutuu neljän hahmon ympärille. On Yaxl...

Petri Hiltusen kohdalla kirjoitin aiemmin queer-tarinoiden vähäisyydestä 1990-luvulla. Philip Ridleyn "Demonit" on romaanien puolella yksi ensimmäisistä queer-jutuista, jonka muistan lukeneeni. Kirja on vuodelta -89, käännösvuodeksi mainitaan -93. Itse luin tämän varmasti muutamaa vuotta myöhemmin. "Demonit" putkahti teininä tietoisuuteeni kirjaston scifi/kauhu/fantasia-hyllyä selatessa. Kirja teki suuren vaikutuksen ja nyt vuosikymmeniä myöhemmin, lukiessani sen uudelleen, muistin tarinan ja monet kohtaukset hyvin. Mitenkään itsestään selvä Scifi-fantasia-luokitus ei tälle ole (vaikka olen iloinen alkuperäisestä luokituksesta, ilman sitä en varmasti olisi löytänyt tätä helmeä). Itse ehkä määrittelisin tämän rakkaustarinaksi, jossa on joitain maagisia elementtejä. Määritelmistä puhuessa mainittakoon myös, että ilahduttavasti tämä ei ole ongelmakeskeinen queer-tarina tai siis tarina, jonka juoni rakentuisi queerina olemisen kurjuuden ja haastellisuuden varaan. Sellai...

 Vuosi 2025 oli raskas ja päädyin lukemaan uudelleen vanhoja nuoruussuosikkejani. Kun elämä on (huonolla tavalla) yllätyksellistä, saattaa päätyä yllätyksettömän kirjallisuuden pariin. Ihan vain sillä, että jokin elämän osa-alue olisi hallinnassa. Minun kohdallani se tarkoitti mm. H.P. Lovecraftia, Jeff Vandermeeria ja M. John Harrisonia. Vuoden lopussa sitten sain käsiini tämän aikaa sitten kirjastosta varaamani Sophia Janssonin omaelämänkerrallisen kirjan ja joulun pyhinä oli jopa lusikoita se lukea. Syy tarttua tähän oli tietenkin ankara Tove- ja muumifanittaminen. Olen lukenut useampia Tove-elämänkertoja ja ne antoivat tälle hyvän kehyksen. Tämä hahmoittui niiden rinnalla ikäänkuin kaanonin ulkopuolelta tulevana uutena näkökulmana, hetkittäin soraäänenäkin. Mikään ei kyllä mielestäni estä tätä lukemasta ilman taustatietoja Toven, Lassen ja muiden Janssonin taiteilijasuvun jäsenten elämistä ja urista, ne esitetään tiiviissä muodossa kirjan sivuilla. Suurin mielenkiinto kuitenkin...

Pääsiäismatkallani itään minulla oli matkalukemisena Markku Salon Orjalauluista hiphoppiin - Mustan musiikin sielua etsimässä. Tälle en suo nyt varauksetonta hehkutusta, mutta olen iloinen että tämän luin: aivot ravitsivat tällä itseään ja otin suuntaa. Kyse on siis afrikkalais-amerikkalaisen musiikinhistorian analyysistä hengellisyyden, spiritualiteetin kannalta. Pääpaino on jazzissa ja bluesissa, ei suinkaan otsikossa mainituissa musiikkityyleissä, jotka nekin kyllä saavat omat lyhyemmät käsittelynsä. Ensin kriitillisesti. Salo ei ole loistelias kirjamittaisen tekstin tuottaja. Monet keinot, jotka viihdyttäisivät vaikka kolumnin mittaisessa tekstissä, tuovat löperyyden tuntua kirjaan. Kunnollinen kustannustoimittaminen olisi auttanut tässä. Mietin myös, miten valkoisen kirjoittajan pitäisi julkilausutusti jotenkin asemoida itsensä aiheeseensa kirjoittaessaan afrikkalais-amerikkalaisten kulttuurista. Toisaalta Salo antaa lainauksin monelle henkilölle ääneen puhua omasta kulttuurista...

  Toiset kirjat vain tuntuvat tärkeiltä, ne lomittuvat elämänkokemukseen ja muokkaavat tapaa nähdä. Viime vuonna minulla oli onni lukea Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen ”Seutu joka ei ole paikka - kapitalismi ja metropoli”. Tein siitä sarjakuva-kritiikinkin vanhaan blogiin. Samansuuntaista merkityksellisyyden tunnetta koin lukiessani Antti Salmisen ja Tere Vadénin ”Elo ja anergia”-kirjaa. En edes tiedä ymmärsinkö kaikkea lukemaani, varsinkaan tarkoitetulla tavalla, mutta olin koko ajan vahvasti sellaisen tunteen äärellä, että nyt tässä avataan jotain perustavalla tavalla olennaista tapaa hahmottaa ihmisenä olemista näinä fossiilikapitalismin viimeisinä vuosina.  Minulle tämä kirja oli uuden näkökulman hahmottelua ihmisenä olemiseen. Ensin hahmotellaan sopivaa kieltä. Puhutaan käsitteistä, joissa tarkkarajaisuus ei toimi. Elo, elämä, yksilö ja subjekti kaihtavat ehdottoman tarkkarajaista määritelmää. Seuraa ugrilaisten kielten ylistys. Suomenkin sana ”maailma” nimeää muutaman a...

  Paria hehkutusta sitten olin sovittelemassa Petri Hiltusta suomalaisen miessarjakuvan kriittiseen historiaan. Petteri Tikkasen työt kuuluvat tämän kirjoittamattoman teoksen materiaaliksi tietenkin aivan itseoikeutetusti. Mieheksi kasvaminen ja miehenä eläminen ovat aivan keskeistä polttoainetta Tikkasen sarjakuville. Voisi sanoa, että ne ovat askarruttavina kysymyksinä hänen työnsä keskiössä. Eero-sarjakuvat (Eero, Mopo, Autoerotiikkaa, Armeija, Humala - neljä ensimmäistä koottu myös kokoelmaksi Rakkauden vuoksi) sisältävät kasvutarinan pojasta orastavaan mieheyteen (toki myös erilaisia miehenä olemisen tapoja mm. Eeron isän ja isoisän kautta). Black Peider -saagassa (Ura, Itse, Se, Tee, Kova ja nyt TOSI) mieheyttä tutkiskellaan Tikkasen alter egon, vapaapainija—rocktähti-supersankari Black Peiderin kautta. Tutkimus ei tapahdu mitenkään ryppyotsaisesti tai pakotetusti. Albumeiden keskeinen piirre on kiireettömyys ja vapaa ajatuksen virtailu aiheesta ja tyylilajista toiseen: välil...