Karsten Alnæs: Euroopan historia

En pidä ohuista kirjoista. Kun alan päästä teoksen maailmaan sisään, se loppuu. Temperamenttini on monomaaninen ja hitaasti lämpenevä. Kun löydän norjalaisen Karsten Alnæsin neliosaisen Euroopan historian, jonka jokaisessa osassa on runsaat 700-sivua, tunnen suurta tyydytystä: Tämä ei heti lopu kesken. Historia myös kiinnostaa aivan erityisesti tällaisina epävarmoina aikoina. Siitä voi hakea vertaistukea. Elettiin sitä ennenkin, vaikka oli rutto ja Isoviha. Alnæsin kirjasarjan osat ovat:

Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600

Euroopan historia. Kiihkon aika: 1600-1800

Euroopan historia. Ihanteiden nousu: 1800-1900

Euroopan historia. Pimeyden aika: 1900–1945

Haen Alnæsin jättiteoksesta jotain ideaa siitä, mihin olemme menossa. Meidän tuntemamme demokratiat ovat romahtamassa, mutta ne eivät romahda demokratioita edeltäneeseen aikaan, vaan uusiin autoritäärisiin muotoihin, joissa elää rinnan muistumia ja käytänteitä demokratioiden aikakaudelta. Voiko ilmastokatastrofia verrata mustaan surmaan? Tekoäly on jotain, mitä ihmiskunta ei koskaan ole kokenut. Historia toistaa itseään vain hyvin rajatussa merkityksessä, ennemmin se etenee spiraalina täynnä muistumia, piilotajuisia kerroksia menneestä. Spiraalina täynnä aaveita.

Pidän Alnæsin tyylistä kuvata historiaa pienen ihmisen näkökulmasta. Kirjassa ääneen pääsevät niin kuuluisat taiteilijat, hallitsijat ja kenraalit, kuin tavalliset elämässään eteenpäin kamppailevat kaduntallaajat, sikäli kuin he ovat jättäneet jälkeensä päiväkirjamerkintöjä ja muuta kirjallista materiaalia tutkittavaksi. Välillä Alnæs nousee lintuperspektiivistä kuvaamaan suuria linjoja, aatteita ja ajan yleisnäkymiä, sitten taas zuumataan johonkin yksittäiseen ihmiseen. Pääsääntöisesti Alnæsin kieli on hyvää ja se paranee sarjan loppua kohden. Välillä mukaan eksyy kuitenkin hiukan kryptisen kuuloisia lauseita, sekä (varsinkin alussa) tarpeettomia huudahduslauseita. 

Kokonaisnäkemyksenä luen Alnæsin Euroopan historiaa synkähkösti. Minulle välittyy kuva, jossa suurin inhimillisen elämän kehitys sijoittuu vuosiin 1600-1900. Sitä edeltävä aika on ruttoa, jatkuvaa nälänhätää, sotaa ja noitavainoa. Ja 1900-luku romuttaa syntyneet ihanteet valtio-kommunismin ja natsismin painajaisiin, kansanmurhiin ja kahteen suursotaan. Hyvänmielen lukemiseksi suosittelen sarjan kahta keskimmäistä osaa. Vaikka niissäkin kuvataan traagisia tapahtumia, on yleissävy ensimmäistä ja viimeistä kirjaa toiveikkaampi. Taidehisoriassa (ainoa historia, josta väitän jotain todella tietäväni), huomaan jotain pieniä virheitä Alnæsilla, tai jotain on minulle opetettu toisin ja kriittisemmin. Toisissa kohdin Alnæs korjaa joitain minun populaarikulttuurista omaksumiani historiakäsityksiä.  Historiallinenkin totuus lienee tuolla jossain.

Alnæsin antiin lukeutuvat myös pienet, herkulliset anekdootit. Esimerkiksi, että Shakespearen ajan Englannissa vältettiin jäniksen syömistä, koska sen ajateltiin aiheuttavan melankoliaa. Internet kannattaa pitää Alnæsia lukiessa käden ulottuvilla. Monista taidehistorian kohdista saa enemmän irti, kun etsii mainittua musiikkia ja kuvataidetta tietoverkosta (Alnæsin kirjoissa on kyllä myös kuvaliitteet, mutta kuvia ei ole erikoisen paljon ja välillä syvennytään teokseen, jota ei liitteistä löydy). Kirjasarjan viimeisestä osasta myös löysin uuden suosikkirunoilijani, Geor Traklin, josta en ennestään mitään tiennyt (Hänen kokoelmansa “Sielun öinen siivenisku” onkin tässä blogissa juuri hehkutettu). 

Haikein mielin hyvästelen Alnæsin kirjojen maailman. Puutteineenkin ne ovat viihdyttäneet minua pitkän kevään. Mihinköhän sitä seuraavaksi tarttuisi?