Eeva Kilpi: Rajattomuuden aika

 

En ole koskaan tullut tarttuneeksi Eeva Kilven kirjoihin. Klassikoksi hänet toki tiesin. Sekin on joskus vähintään alitajuinen syy vältellä kirjaa. Myös Kilven maine evakko-kokemuksen sanoittajana oli minulle tuttu. Tämä “Rajattomuuden aika” -muistelmateos sijoittuu Kilven lapsuuteen ennen sodan syttymistä.

Paitsi klassikoita, myös lapsuuskuvauksia olen usein vältellyt. Lapsuus elämänvaiheena on minusta tylsä ja nöyryyttävä: elämässä kiinnostavaa on yrittää ymmärtää ilmiöitä, lapsi tässä usein epäonnistuu ja vielä pahimmillaan ymmärtää oman lapsuutensa epäonnistumisensa syyksi. Donna Tarttin “Pieni ystävä” on yksi harvoista kiinnostavista lapsikuvauksista, siinäkin viehätys lienee ensisijaisesti kunnon Syvän Etelän kuvauksessa.

Kilven “Rajattomuuden aika” kuitenkin veti minut mukaansa ja piti minua otteessaan. Syitä on parikin. Ensimmäinen on tietenkin Kilven loistelias kieli ja kyky elävään kuvaukseen. Toinen on, että tässä kirjassa hän koko ajan analysoi muistin toimintaperiaatetta, kertoo hienoviritteisesti miten muisto syntyy, nousee mieleen, mikä on kokemuksen ydin ja mitä mielikuvitus, muiden kertoma ja aikuisen päättely kutoo muiston ympärille. Kilvellä on tarkka psykologinen silmä ja hän piirtää esiin hienoja, ristiriitaisia, inhimillisesti eläviä hahmoja. Varsinkin vanhempiaan ja perhesuhteitaan Kilpi kuvaa taidokkaasti, julmasti ja hauskasti.

Otan syntymäpäiväkahveillani kirjan puheeksi. Joku tietää, että Kilpi on nykyään muistisairaana vetäytynyt maailmasta hoitokotiin. Ironista, surullista, että muistin analyytikko on sairastunut muistisairauteen.

Ehkä on pitänyt elää johonkin tiettyyn ikään, että Eeva Kilpi alkaa kiinnostaa. Evakko-kokemukseen olen saanut kulmaa siitä, kun oma kotini ja omaisuuteni on tuhoutunut tulipalossa (Kun CMX kysyy, että “tiedäthän miltä tuntuu lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa?”, niin voin vastata, että joojoo). Kokemus on ja ei ole verrannollinen, ymmärrän evakkouden kokonaisvaltaisemmaksi elämänpositioksi. Ihmeen vähän olen sitä ajatellut, vaikka olen Viipurissakin käynyt kahdesti.  80-luvulla syntyneenä olen nuokin reissut kokenut yksinkertaisesti niin, että olen Venäjällä käynyt. Vodkaturistina. 

Rajattomuuden aika on julkaistu ensimmäisen kerran 2001. Lukemani kirja on uusintapainos viime vuodelta. Kirjan epilogina on Kilven päiväkirjamerkintöjä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Niissä kiinnostavaa on lähinnä profetaalinen näky Putinista maailmanlopun enteenä, muuten ne ovat tyylillisesti ja laadullisesti muuhun kirjaan sopimatonta materiaalia.

Joskus kannattaa lukea klassikoitakin.