Emmanuel Carrère: Limonov

Otin hiljan käyttööni hyvän suomenkielisen sanan “puberteettinen”. Parnasson päätoimittaja oli sillä kuvannut lehteen tarjottua Eduard Limonovin käännöstekstiä. “Teksti on puberteettista”. Limonovin kirjoja ei ole suomennettu, mutta Carrèren kirja Limonovista on käännetty jo 2011. Mielestäni kirjaan perehtymiseen on parikin hyvää syytä.

Eduard Limonovin lyhyt elämänkerta menee jotenkin näin: Hän syntyi Neuvostoliitossa 1943 ja oli nuoruudessaan pikkurikollinen ja runoilija. Limonov lähti länteen, hän asui ensin New Yorkissa ja sitten Pariisissa. Hän oli biseksuaalinen punkkari, kirjailija ja vasemmistopiirien lellikki ja/tai kauhukakara. Hän palasi hajoavaan Neuvostoliittoon, sotkeutui serbien toimintaan Jugoslavian hajoamissodassa, kansallisbolsevistisen puolueen perustamiseen ja istui joitain vuosia vankilassa. Näinä aikoina hän esiintyi lähinnä kansallismielisenä ja fasistina. Pohjimmiltaan Limonov kuitenkin oli aina provokaattori vailla sen suurempaa aatteen paloa. Hänen kirjansa ovat ilmeisen … puberteettista tekstiä.

Luin Limonov-elämänkertaromaanin mielenkiinnolla. Pidin sitä hyvin valaisevana muutamankin ilmiön suhteen. 

Yksi syy lukea Limonov on, että se auttaa ymmärtämään tämän hetken venäläisten tuntoja. Edelleen lännessä ihmetellään, miksi venäläiset eivät kapinoi Putinia vastaan. Tämä kapinan puute saatetaan myös selittää vain yksinkertaisesti turvallisuuspoliisin ja vankilan peloksi. Silloin unohdetaan helposti, miten traumaattista tavalliselle venäläiselle oli demokratian kokeileminen Jeltsinin johdolla 90-luvun alussa. Carrèren kirjasta saa hyvän käsityksen tuon ajan puutteesta, epävarmuudesta ja kaaoksesta. Kirja avaa myös ikkunaa mielenmaisemaan, josta nousee Venäjällä yleinen kansallismielisyys: ihmiset haluavat olla ylpeitä edes jostain, vaikka (tai koska) jättiläisvaltion kansalaisten arki on järjestelmästä (tsaarinvalta, valtiososialismi, demokratia, Putinin autoritäärinen systeemi..) toiseen pelon, puutteen ja näköalattomuuden sävyttämää. 

Toinen erittäin kiinnostava kulma kirjaan on kirjailija Emmanuel Carrèren kompleksinen suhtautuminen Limonovin henkilöön. Limonovista on tullut selkeästi Carrèrelle fantasiahahmo, johon hän heijastaa omia ihanteitaan, joita hän kuitenkin päivätajuisesti paheksuu. Carrère päätyy kerta toisensa jälkeen mehustelemaan sillä, miten Limonov on valmis väkivaltaan. Miten hän vimmaisesti haluaa kokea kaiken ja elää täysillä. Hetkittäin kirjoittaja pystyy suhtautumaan vaikeaan suhteeseen analyyttisesti. Hän tuo esiin vauraan ja suojatun taustansa ja vertaa sitä Limonovin levottomiin lähtökohtiin. Sitten hän taas huojahtelee vuoroin ihailemaan Limonovin animaalista elämänvoimaa ja vuoroin moraalisesti paheksumaan poseeraamista fasistien ja serbinationalistien kanssa. Carrère avaa minusta kirjassaan erinomaisen ikkunan sellaiseen maskuliinisuuden ihailuun, jossa väkivallalla ja kovuudelle on keskeinen sija. Loppujen lopuksi herää epäilys, onko itse Eduard Limonovista sanottu mitään kovinkaan paljastavaa. Sen sijaan Carrère on avannut omaan sieluunsa erittäin kiinnostavan ikkunan, jossa toksiseksi koettu mieheyden toteuttaminen on turvallisesti siirretty puolikuvitteellisen kapinallisen hahmoon.

Uskon, että tämä pitkitetty fantasia on jotenkin kulttuurisestikin paljastava. Uskon, että monet pystyvät analyyttisesti sieluaan kaivelemalla löytämään sieltä kiinnostuksen normeja rikkovaan kovaan roistotyyppiin, ulkopuoliseen, vapaaseen, kokemuksesta toiseen syöksyvään kapinalliseen. Tämä kirja ei ole missään mielessä hyvänmielen lukemista, mutta erinomaista aineistoa mieheyden ja väkivallan tutkimukseen (tai venäjän ja mieheyden tai venäjän ja väkivallan).