Verkkosilmä paperiin

  Aino Sutinen on syntynyt samana vuonna kuin minä, 1983. Me olemme sukupolvea, joka on saanut elää henkisen kehityksen ilmapiirissä. Minun ensimmäinen mediamuistoni on Berliinin muurin murtuminen 1989. Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui pian tämän jälkeen, 1991. Olin silloin ensimmäisellä luokalla. Berliinissä järjestettiin vuosi vuodelta paisuvaa Love parade teknotapahtumaa. Oikeastaan jopa äitini hahmottaa historian kehityskaarena vaurauteen ja vakauteen. Hän syntyi sodan aikana ja näki lapsena viimeisen sotakorvauslaivan lähdön Neuvostoliittoon. Suomi on nämä vuosikymmenet kulkenut kohti materiaalista vaurautta ja samalla vapaus ja sivistys ovat lisääntyneet … välillä tuskallisen hitaasti, mutta kuitenkin lisääntyneet. Äitini on nähnyt homoseksuaalisuuden poistumisen rikoslaista ja naisten oikeuksien paranemisen. Minulle kehityksen askelmerkit ovat olleet tiettyjen intersektionaalisen feminismin peruspalikoiden nousussa yleispuheeseen, ehkä jälkeenpäin myös tasa-arvoisen avioli...

  Nyt on maailmankirjat sekaisin kun tartun vuoden aikana jo toiseen engelsmannien kielellä kirjoitettuun sarjakuvaan. No, hyvää se vain tekee, aivot raataa ja kalkkiintuminen on taas päivän kauempana… ehkä. Hahmotan suomalaisen sarjakuvakentän tiettyihin blokkeihin, en niinkään vastakkainasettelun kannalta, vaan siten, että on mahdollista hahmottaa ihmisten ja sarjakuvaskenen suhdetta tiettyjen kategorioiden kautta. Perusryhmä tekijöitä on ankkuroitunut vakiintuneeseen skeneen siten, että he käyvät isommilla ja osin pienemmilläkin sarjakuvafestivaaleilla (Tampere kuplii, Helsingin sarjakuvafestivaalit..), julkaisevat lähinnä tiettyjen sarjakuvakustantamoiden kautta (Asema, Zum Teufel, Suuri Kurpitsa…), toimivat ehkä Suomen sarjakuvaseurassa tai Sarjakuvantekijät ry:ssä ja ovat vähintään moikkailututtuja keskenään. Sitten on olemassa tekijöiden joukko, jolla on niin sanotusti muutakin elämää sarjakuvan ulkopuolella, heidän tiensä vain ajoittain leikkaavat tämän monomaanien kuolaava...

  Queeria folkloristiikkaa sarjakuvamuodossa? Kyllä kiitos! Jotenkin minulta huomaamatta Mitja Malin on julkaissut queerista kulmasta kuvattujen kansantarujen sarjakuvaversiointinsa ”Kivet kannot tähdet kuuta” vuonna 2021. Kiitos (taas!) asiansa osaavalle kirjaston henkilökunnalle, joka oli tämän nostanut esille hyllyn päätyyn! Malinin sarjakuvaa luonnehtii voimakkaasti selkeys. Dialogi on sopivan yksinkertaista, mutta samalla luontevaa. Lyhyet virkkeet asettuvat väljästi puhekupliin ja selkeys ulottuu kirjoitusfonttiin saakka. Sanattomasti etenevät kohtaukset eivät nekään hetkeksikään hämmennä, vaan etenevät varman, helppolukuisen sarjakuvakerronnan logiikkaa noudatellen. Kadehdittavan helpon oloista, mutta uskon, että tällainen iskevyys saavutetaan vain loputtoman hionnan kautta! Albumi koostuu kuudesta erillisestä tarinasta, joiden kunkin lopussa on aihetta ja termejä (esimerkiksi ”harakointi”, ”metsänpeitto” tai ”kalmanväki”) avaava infosivu. Infosivutkin on hiottu hämmästyttäv...

  Kun puhuin kansalaisopiston kurssilla ”Sarjakuvapäivät” -teoksesta eräs opiskelija muistutti, että sille tehtiin 2018 jatko-osa ”Vuoden sarjakuva”. Totta! Tällainenhan toteutettiin samaa menestysreseptiä käyttäen: kaksitoista sarjakuvapiirtäjää piirsi kukin kuukauden ajan sarjakuvapäiväkirjaa. Maailma oli muuttunut ja sarjakuvablogaaminen oli tässä välissä ehtinyt räjähtää massaliikkeeksi. ”Sarjakuvapäivien” ilmestyessä 2001 koko sarjakuvapäiväkirjan ajatus oli uusi ja tuore. Nyt 2025 kun Suomen sarjakuvaseura on arkistoimassa koko sarjakuvakuvablogit.com-sivustoa, voisikin sitten koostaa post-sarjisblogiajan kuvapäiväkirja-koosteen.   Joitakin hajanaisia nostoja ”Vuoden sarjakuvasta”. Tammikuun sarjakuvalla aloittaa Petteri Tikkanen. Hän tulee myöhemminkin palaamaan sarjakuvamuotoon, mikä kehitys ikään kuin huipentuu koronapäiväkirja Kovaan (2024), jossa jokainen päivä on piirretty wc-paperin palalle. Tässä Tikkasen päiväkirjailmaisu on kyllä esillä jo täydessä kukinn...

  Tiedättekö taitelijatyypin, jota kiehtoo erityisesti kehollisuus? Ajatelkaa Egon Schieleä, Kustav Klimtin oppilasta 1900-luvun alusta. Hänen maalauksissaan ja piirroksissaan on hyvin usein keskiössä ihmiskeho. Schiele kuvaa ihmistä anatomisesti oikein, mutta joka välissä ruumiin materiaalisuutta (yli?)korostaen. Korvat, poskipäät ja polvet ovat hiukan tavallista punaisemmat. Silmänaluset aavistuksen tavallista sinisemmät. Nivelet erottuvat ihon läpi selvästi. Jenni Välikankaan sarjakuvissa on tätä samaa kehollisuuden korostusta. Hänen piirtämiensä ruumiiden linjat pehmenevät usein animaationomaisuuteen, mutta myös Schielemäistä kulmikkuutta löytyy tietyistä hahmoista. Aiemmin Petteri Kantolan ja Mikko Jylhän kohdallakin mainittu rakkaus kehon hurjiin perspektiivilyhennöksiin on myös Välikankaalla havaittavissa.   Merellistä queersarjakuvaa voi kutsua melkein omaksi skenekseen (vrt. Siiri Viljakan ”Kohti sumua”). Tähän vaikuttanee Tove Janssonin mereen kytkeytyvä tuotanto j...

  Numeraalisesti: Sarjakuvapäivät on kahdentoista piirtäjän antologia, jossa kukin piirtäjä pitää sarjakuvapäiväkirjaa yhden kuukauden ajan vuonna 2000. Antologia ilmestyi vuonna 2001 ja luin sen silloin tuoreeltaan. Ja nyt siis 24 vuotta myöhemmin uudelleen. Sarjakuvapäivät juhlisti ilmestyessään Suuri Kurpitsa -kustantamon 20-vuotista taivalta. Kustantamohan porskuttaa edelleen ollen nyt sitten kai 44-vuotias. Ja minä olen 41 vuotta. Viimeksi tätä lukiessani olin 17. Sarjakuvapäiväkirjojen julkaisussa Kurpitsa oli vahvasti ajan hermolla. Muutama vuosi tämän jälkeen nousi sarjisblogiskene hitaasti paisuvan hyökyaallon lailla (oma sarjisbloggaamiseni tosin alkoi vasta toisessa isommassa aallossa 2010-luvun alussa). Sarjisblogin luonne on tässä jo paperimuodossa hahmottumassa: osin käsittämätöntä, banaalia jaarittelua, mutta aina eläväistä, spontaania kommenttiraitaa elämään. Aivan parasta taidetta, demokraattista ja kämäisyydessään elämältä maistuvaa. Sarjakuvan ajankuva on vahva: ...