Georg Trakl: Sielun öinen siivenisku

Olen löytänyt uuden suosikkirunoilijani! Hän on itävaltalainen symbolismin ja ekspressionismin väliin sijoittunut Georg Trakl (1887-1914), jolta on käännetty suomeksi yksi runokokoelma, Sielun öinen siivenisku (suom. Jukka Koskelainen, 2004).

Traklin elämää ei voi erottaa hänen runoudestaan. Hän syntyi Salzburgissa ja kärsi jo nuorena “heikkohermoisuudesta”, jota hän lääkitsi oopiumilla, morfiinilla ja veronaalilla. Hän tutustutti myös sisarensa Greten aineisiin, minkä seurauksena sisar ajautui riippuvuuteen. Suhde Greteen oli Traklin elämän läheisin side ja siskon hahmo vieraileekin monissa Traklin runoissa. Suhteen on nähty sisältäneen myös insestisiä sävyjä. Trakl keskeytti lukio-opintonsa, työllistyi farmaseuttina, sitten armeijassa lääkevarastosta vastaavana luutnanttina. Hän erosi armeijasta, mutta liittyi takaisin ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Gródekin taistelun jälkeen hän sai vastuulleen 90 vaikeasti haavoittunutta ja kuolevaa sotilasta. Nämä taistelukentän kauhut ajoivat Traklin syvään masennukseen ja Krakovassa sijainneeseen psykiatriseen sotasairaalaan, jossa hän kuoli kokaiinin yliannostukseen.

“Gródek” on Traklin tunnetuin runo. Hän kirjoitti sen heti Gródekin taistelun jälkeen. Runo alkaa:

“Illalla kaikuvat syksyisissä metsissä

tappoaseiden äänet, kultaisilla tasangoilla

ja sinisillä järvillä, joiden yllä radallaan kulkee

synkkä aurinko…” (suom. Heikki Eskelinen)

Sielun öinen siivenisku-kokoelma on rakennettu niin, että “Gródek” on sen viimeinen runo. Syntyy äärimmilleen jännitetty kaari, jonka “Gródek” laukaiseen. Se on Traklin ahdistuksen selväsanaisin, kirkkain kiteymä. Muut runot johdattavat ja kypsyttävät lukijan tuohon kauhuun, pohjustavat sen. Traklin runous on epämääräisen ahdistuksen ja riemun runoutta. Hän kuvaa luontoa, joka on vuorotellen ylevän ilon ja inhottavan, mätänevän kauhun lähde. Sama ambivalentti tunne valuu kaikkeen arvokkaaksi koettuun: lapsuuteen, siskon hahmoon. On kuin oopiumuni häilähtelisi huuruisena huikaistumisesta kuvotukseen, huikaistumisesta kuvotukseen, alati vaihtuvana, sumuisena. Välillä juopunut Trakl tuo mieleen olevaisen äärellä huikaistuneet mystikkorunoilijat ja suufit. Hän toistelee, jankuttaa ja kehittelee samoja teemoja. Toiset runokuvat toistuvat toistumistaan: matkalainen (joka lienee jonkilainen Traklin omakuva), siskon hahmo, hirvi, vene, kuolleet, unikkomehu.. Nämä Trakl esittää symbolisin värimääritelmin, milloin hirvi on sininen, milloin punainen. Mutta helmet ja viini muuttuvat ruskeiksi, huoneet ja kärpäsparvet mustiksi. Ja lopulta “kaikki tiet vievät mustaan marrakseen”.

Minä tunnistan Traklin maailmassa omamme. Hän oli matkalla suursodan apokalypsiin, aivan kuten mekin saatamme hyvin olla. Me hapuilemme kuin Trakl, me etsimme turhaan jotain puhdasta, kirkasta, pysyvää. Meidän huuruisen, läpinäkymättömän maailmamme hahmot ja merkitykset ovat alati muutoksessa. Traklin runojen valossa hahmotan elämän 2020-luvulla uudesti, tuoreesti. Ja vaikken mitään hahmottaisikaan, lumoudun hänen huikaisevan kauniista, intensiivisestä kamppailustaan. Uusi suosikkirunoilijani!