Samuli Putro: Elämäni miehet

En ole ollut superkiinnostunut Samuli Putrosta muusikkona. Kun Putro kutsuttiin Tampereelle puhumaan ja soittamaan Epäilijän kirkko-tapahtumaan, vaikutuin kuitenkin hänen viisaudestaan, lämmöstään ja avoimuudestaan. Kirkossa mies ja kitara-meiningillä soitetut biisit myös tekivät vaikutuksen. Sukupuolet ilmiönä ovat myös pitkäaikaisen kiinnostukseni kohteita. Siksi innostuin heti valtavasti, kun näin Putron julkaisseen Elämäni miehet -kirjan. Minusta on viime aikoina ollut hauska tutkia maskuliinisuutta itsessäni ja mitä mieheksi sosiaalistaminen (kodin, koulun ja laajemmin yhteiskunnan harjoittama) on minun kohdallani tarkoittanut. Siksikin odottavan aika tuntui pitkältä, kun puoli vuotta pitkä kirjaston varausjono mateli minun ja Putron kirjan välillä.

Nyt viimein sain kirjan käsiini. Lukaisin suhteellisen ohuen kirjan parissa päivässä. Teksi oli vetävää ja punnittua, kieli ensiluokkaista. Sisältö kaikessa yksinkertaisuudessaan kuvasi Putron terapiaa ja terapian esiin nostamia suhteita muihin miehiin. 

Lienee paikallaan määritellä oma suhteeni Putron käsittelemään aiheeseen. Olen erilaisten etsiskelyjen ja trans-kokemusteni tutkimisen kautta päätynyt tilanteeseen, jossa oman pääni sisällä kelluskelen miellyttävässä, määrittelemättömässä queeriudessa. Monet lukevat minut ilmiasuni perusteella mieheksi, toiset muistavat transtaustani, nimitykset ja pronominit ovat minulle itselleni yhdentekeviä. Minä olen vain minä. Ilmiöinä sukupuolet ja seksuaalisuudet kyllä kiehtovat mieltäni ja pohdin niiden yhteiskunnallista/sosiaalista merkitystä paljon. Lisäksi yritän havainnoida, mitä mies-sosiaalistamisen taustani vaikuttaa suhteissani, yritän aktiivisesti havaita ja väistää sen luomia karikoita. Nämä ovat lähtökohtani Elämäni miehet-kirjaan suuntautuneeseen löytöretkeeni.

Kirjaa lukiessa mietin jatkuvasti, ovatko Putron reaktiot tyypillisiä nimenomaan heteroille. Missä määrin hänen suhteensa ovat tyypillisiä heterosuhteita? Kutsun mielessäni hiukan alentuvasti kirjan lukemista “suureksi heterosafariksi”, mutta se ei välttämättä ole reilua ketään kohtaan. On vaikea tietää mitkä tunteet ovat yleisinhimillisiä. Jotkin aivan varmasti liittyvät aikaan, sukupuoleen ja skeneen, mutta osa tunnemaailman eroista on varmasti myös persoonatyyppiin liittyviä. Huomaan, että minä ja Putro olemme kaikessa jaetussa ihmisyydessämme todella eri lailla kokevia olentoja. Putron kuvaaman psykodraaman maisema on minulle vieraan planeetan näkymä. Yritän listata ja eritellä mistä vierauden tunteeni nousee: 

-Putro tulkitsee reaktioita. Itse elän maailmassa, jossa sanotut asiat ovat totta. En tulkitse käytöstä, vaan odotan, että minulle kerrotaan selväsanaisesti mitä toinen tuntee. 

-Putro on tarvitseva suhteessaan vanhempiin kollegoihin. Tunnen itseni itseriittoiseksi häneen verrattuna. Siis itseriittoiseksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä, riitän itselleni, olen kuin suljettu ekosysteemi. Itsevarma olisi positiivisempi ilmaus, mutta vähemmän tarkka. On olemassa myös syyt, miksi Putro käy terapiassa ja minä en.

-En ymmärrä mustasukkaisuutta omistushalun kautta. Ehkä korkeintaan yksin jäämisen pelon kautta. Kaverisuhteissani(kaan) en tunne mustasukkaisuutta. Ennemmin olen huojentunut, kun kavereillani on muita kavereita. Se tuntuu keventävän sitä taakkaa, että en jaksa nähdä paljon ja pitkään sellaisiakaan kavereita, joista pidän ja joiden seurasta nautin. Kaverieni kaverit poistavat velvollisuudentunteen, joka muuten pilaa ihmissuhteeni.

-Turisti olen ennen kaikkea Putron hyvin binäärissä, heterororoolien määrittämässä maailmassa. Koko aikuisikäni olen elänyt queerien ympäröimänä. Parhaat ystäväni ovat melkein järjestään aina olleet lesboja, homoja, bi- tai panseksuaaleja. Monilla on transtausta tai sitten he ovat muuten identiteetiltään vastahangassa cis-maailman kanssa. Välillä unohdankin, että heteromies ja heteronainen ovat olemassaolevia valideja identiteettejä. Ne ovat vieläpä varsin tarkkarajaisia ja tietynlaista maailmankuvaa tuottavia minuuksia. Heteromaailma tuntuu minusta surulliselta ja rajoittuneelta paikalta. Sukupuolet kovin eristyneiltä ja eriytyneiltä. Ehkä minun maailmastani puuttuu jonkun toisen mielestä turvallista selkeyttä?

-Vielä erottava tekijä: Putro kilpailee. Väitän, että itse en sitä tee. Iloitsen aidosti muiden sarjakuvapiirtäjien saamasta huomiosta, palkinnoista ja menestyksestä. Näen asian niin, että vain minä teen tätä minun juttuani. Minä saatan itse tehdä sen hyvin tai huonosti, mutta muut eivät tee Jiipu-sarjakuvia, he tekevät omia juttujaan, joita minä taas en voisi tehdä. Kilpailu välillämme tuntuisi siksi minusta absurdilta. Itseriittoista.

-Hämmästyn miten Putrolla voi olla vielä keski-iässäkin järjettömän laaja ystäväverkosto. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä vähemmän minulla on ystäviä. Tarvitsen todella paljon aikaa itsekseni ja yhä useammissa kohtaamisissa minua vaivaa pinnallisuuden kokemus. En pääse tunnetasolla vuorovaikutukseen ihmisten kanssa. Toisaalta muutamat läheiset ystävyyssuhteet tuntuvat entistäkin läheisemmiltä. Uutuutena ystävyyssuhteen toinen osapuoli voi myös jo olla kuolllut. Silloin jaamme intensiivisiä menneisyyksiä, mutta nykyisyyttä ei enää kartu. Niin sitä alkaa istua aaveiden kanssa iltaa. Kiertyä itseensä.

-Putro on ikäpolvensa (ikäpolvemme?) mieheksi hyvin avoin. Hänelle ei selvästi ole ongelmallista kertoa tunteistaan. Minä tunnen paineen, jonka mieheksi sosiaalistaminen on minulle luonut. Se ei ole sellaista, että olisi jotenkin “nössöä”, “säälittävää” tai “epämiehekästä” puhua tunteistaan, vaan että minulla ei välttämättä ole sosialisaation kautta kykyä kaivaa esiin ja ennenkaikkea nimetä tunteitani. Välillä olen nähnyt vasta oman taiteeni kautta millaisessa tunnemaastossa etenen. “Oho, lopetin värien käytön piirtäessä, olenko nyt kuitenkin surullinen?”. Oudosti tämä tunteiden sanallisen käsittelyn vaikeus kasvaa, mitä vanhemmaksi minä tulen. Taustani saa minut kiinni. Tai näen analyyttisemmin sen vaikutuksen.

Ylipäätään tällaisen terapiakirjallisuuden suuri anti lukijalle on siinä, miten itseään pystyy peilaamaan kerrottuun. Tämän kirjan äärellä koin vierautta, katselin lasin läpi elämänmuotoa, jossa en tunnista omaa sisäistä maailmaani. Toisaalta omat, Putron ongelmista eroavat kamppailuni piirtyivät esiin hänen vahvuuksiaan vasten. Minulle elämän vaikeus kiteytyy jotenkin siihen, että jään tuijottamaan sisäisiä näkyjäni, aaveitani ja ilmestyksiäni. Ihmiset uuvuttavat minua, en saa heihin yhteyttä ja omat tunteeni karkaavat minulta määrittelemättömyyteen ja usvaan. Vaikka rehvakkaasti vitsailen “heterosafarilla”, olen kuitenkin oman mies-puoleni vanki enemmän, kuin aina ymmärränkään. Ironisesti tämä piirtyy sitä vasten miten avoin, tunteellinen ja herkkä mies Putro kykyenee ongelmineen olemaan. Loistokirja, suosittelen kaikille.