Ville-Juhani Sutinen: Etnisten kaupunginosien tarinat - Finntownista Tukholman lähiöön

 

Ville-Juhani Sutinen osallistui viime vuonna (2025) tällä pienellä, helppolukuisella kirjalla Suomessa nousevaan lähiökeskusteluun. Aihe kiinnostaa, jo pelkästään senkin takia, että itsekin asun nykyään Tampereen Hervannassa. Lähiökeskustelu tuo esiin kiinnostavasti suomalaista - muuten välillä vaikeasti hahmotettavaa - luokkatietoisuutta ja vähemmistöjen asemaa. 

Sutisen esittelee erilaisia etnisiä kaupunginosia: historian mittaan syntyneitä etnisiä keskittymiä, ghettoja, slummeja, erilaisia keinotekoisesti luotuja etnisiä enklaaveja (esimerkiksi sotilastukikohtien ympärille luotuja pikku-Amerikkoja) ja moderneja etnisiä lähiöitä. Hän lähtee liikkeelle suomalaisten Amerikkaan perustamista Finntowneista ja luo sillan niiden pahamaineisuudesta nykyiseen ongelmalähiö-tarinaan. Muuten käsittelyyn pääsevät esimerkiksi Chinatownit, Pikku-Italiat, Pariisin lähiöt ja Ruotsin Rinkeby. 

Monissa Sutisen kirjoissa, esimerkiksi Reunamerkintöjä - Kadonnutta Eurooppaa etsimässä -kirjassa, hän vyöryttää lukijan silmille loputtoman anekdoottien ja kirjallisten viitteiden verkoston (jota rakastan ja josta olen suodattanut kirjallisena hetulavalaana kirjavinkkien ja jatkolukemisen runsasta planktonia). Etnisissä kaupunginosissa Sutinen viittaa vähemmän kirjallisuuteen - mikä on sääli, lähiökirjallisuuden katsaus hänen kynästään olisi varmasti viitoittanut itselleni lukupolun seuraavia askelmia. Hauskoja anekdootteja kuitenkin kertyy matkan varrella (yksi hauska tarina on esimerkiksi suomalaisten siirtolaisten St. Patrick’s dayn kilpailijaksi keksimästä St. Urho’s daystä).

Kirjan lopussa Sutinen käsittelee Tukholman Rinkebytä ja Turun Varissuota. Kiinnostava tieto oli, että Rinkebyn rakentamisen jälkeen siitä tuli ensin (70-luvulla) Pikku-Suomi, jolla oli huono maine viinanmyynnin ja väkivallan keskuksena. Vasta 1980-luvun mittaan afrikkalaistaustaiset maahanmuuttajat tulivat Rinkebyn suurimmaksi asukasryhmäksi. Huono maine kuitenkin jäi. Maine on kuitenkin maine, ulkoa lyöty leima ja median rakastama yksinkertainen, raflaava tarina. Sutisen keskeinen argumentti ongelmalähiö-keskusteluun on, että pääsääntöisesti nykymuotoisissa lähiöissä eletään tavallista elämää iloineen ja suruineen. Ongelmia ei tarvitse hyssytellä, mutta jos lähiö pidetään fyysisesti ja henkisesti yhteydessä muuhun kaupunkiin, se toimii ennen kaikkea elävää kaupunkikulttuuria ruokkivana ja vahvistavana voimavarana.

Suomen Kotiseutuliitto valitsi juuri Hervannan vuoden kaupunginosaksi. Itse pidän Hervantaa upeana paikkana asua: pidän jyhkeistä betonitaloista, luonnosta, järvistä. Pidän siitä, kun ihmiset kokoontuvat ykköset päällä juhlimaan naapurin moskeijaan Id al-Fitriä. Minusta on hauska seurata miten korttelin lapset kerääntyvät iltaisin leikkimään isoissa porukoissa, joissa vallitsee iloinen kielten sekamelska. Päihdeongelmat nyt taitavat nyky-Suomessa aiheuttaa hässäkkää niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Hervannan ongelmatkin ovat täysin verrattavissa muuhun Tampereeseen. Ja viiden minuutin välein kulkeva ratikka yhdistää elämänsuonena Hervannan muuhun kaupunkiin, Sutisen peräänkuuluttamaa fyysistä ja henkistä yhteyttä luoden. Että terveisiä vain täältä ongelmalähiöstä!