Madeleine Miller: Akhilleen laulu

 

Olen liian vanha tajuamaan, mitä dark academia tarkoittaa. Sinällään olen tyytyväinen siihen, että gootin näköiset nuoret haluavat lukea oikeaa kirjallisuutta. Dark academian kaanoniin kuuluva Tartin “Jumalat juhlivat öisin” on oivallinen teos, vaikkei ehkä Tartin paras. Nyt lukaisin toisen dark academia-väen hyväksymän teoksen, Madeleine Millerin “Akhilleen laulun”.

Otto Mannisen heksametriin kääntämä “Ilias” on vanha suosikkini. Väsymykseen saakka sen toistellaan olevan raskasta ja runokielistä luettavaa, mutta minusta siinä on aivan omanlaistaan vetovoimaa. Akhilleen laulu kertoo samat tapahtumat kuin Homeros, mutta aloittaen kauempaa. Teksti on Mannisen vastakohta, yksinkertaista ja nopealukuista, sinällään kyllä aivan kaunista sanankäyttöä. Oikeastaan Akhilleen laulu on kuin Troijan sotaa kuvaava fantasiaromaani David Eddingsin, Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin tyyliin. Kuulostaa ehkä arvottavalta, mutta tarkoitukseni on vain kuvata, että menevä teksti on kyseessä. Vielä kun mukaan on saatu rahtusellinen homostelua, niin kelpo kesäromaanihan tämä on. Hahmot motiiveineen ja moraaleineen ovat selvää 2000-lukua, anteeksipyytämättömän anakronistisia: Homeroksessahan viehättää suurelta osin sekin, miten reippaita psykopaatteja meidän aikamme näkökulmasta Troijan sankarit ovat.

Vielä kun The Odysseykin tuli (tulee?) tässä elokuvateattereihin, niin antiikin Kreikka näyttäisi taas olevan muodissa. Sehän on vain ja ainoastaan mukavaa. Jokaisen sukupolven on löydettävä antiikki ja uutettava siitä omannököistään nektraria.