Benjamin Labatut: Maniac

 

Tämän Labatutin Maniacin ympärillä on ollut jonkinmoista hypeä. Tarkastin asian, ja onhan tämä todella ajankohtainen romaani tekoälyaikaan putoavassa, singulariteettia kohti syöksyvässä maailmassa. 

Faktaa ja fiktiota sekoittelevan romaanin keskushenkilö on von Neuman, fyysikko, jonka panos sekä atomiaseen että tekoälyn syntyyn on merkittävä. Kirja ei kuitenkaan ole romaani von Neumanista. Unkarilaisfyysikon kauttaan vain päästään teoksen keskeisimpiin aiheisiin ja kerronta irtoaa alussa ja lopussa hänestä elämästään tutkiakseen aihettaan muiden henkilöiden kautta.

Kirjan varsinainen aihe on rationaalisen ja irrationaalisen suhde. Onko maailmassa merkitystä? Jos aivomme rakentavat siihen merkityksen, onko tuo merkitys vailla pohjaa, hiekalle rakennettu? Aihe on vanha. Lännessä on maailman nähty syntyvän hyvin perustavalla tavalla kaaoksen ja järjestyksen leikkauspinnasta. Babyloniasta meille periytyy kuva luojajumalasta surmaamassa kaaoksen lohikäärmettä, Tiamatia. Antiikista nousevalla käsitteistöllä puhutaan apollonisesta järjestä ja dionyysestä kaoottisesta viettimaailmasta. 

Labatutin Maniac on kirja kauhusta.  Päähenkilönsä suulla hän kuvaa maailman, jossa miljoonat uskovatkaan eivät pysty todistamaan uskonnon merkitystä tuovasta voimasta. Usko on väsähtänyt, se on merkityksetön reliikki. Labatutin hahmot etsivät merkitystä tieteestä, mutta uusi kvanttifysiikkakin on täynnä epämääräisyyttä ja paradokseja. Kaaos vuotaa maailman saumoista sisään saastuttaen kaiken merkityksen. Samaan aikaan myös äärimmilleen viety rationaalisuus tuo kauhun tullessaan. Atomiaseen kehittämiseen vievät askelmat kuljetaan rationaalisia, vääjäämättömiä askelmia pitkin. Pommi pudotetaan Japaniin saman kauhean rationaalisuuden ohjaamana (vai onko motiivi päinvastoin täysin irrationaalinen - mistä merkityksettömässä maailmassa erottaa järjen kaaoksesta?). Rinnastus kohti singulariteettia ajettavaan tekoälyyn on ilmeinen. 

Labatut nojaa miesneromyyttiin. Jollain tasolla hän tuntuu haikailevan miehistä luojajumalaa, joka kykenisi kukistamaan maailman pohjalla lepäävän kaaoksen lohikäärmeen. Kysymys rationaalisen ja irrationaalisen suhteesta on ajankohtainen. Se on keskeinen kysymys kun yritämme ymmärtää natsismin ja reaalisosialismin painajaisia ja kun yritämme väistää uudelleen nousevaa fasismin yötä. Natsismi oli äärimmäisestä irrationaalisuudesta noussut tapahtumasarja, joka toteutettiin äärimmäistä rationaalisuutta hyödyntäen. Meidän ajassamme tunne on taas nostettu alttarille. Jokaisen ihmisen irrationaaliset kokemukset ovat tiedettä tärkeämpiä. Samalla insinöörit antavat meille rationaalisen tieteen tuomia uusia leluja, joilla toteuttaa irrationaalista, kahlitsematonta viettienergiaamme. Viime kerralla 20-luku synnytty dadan ja surrealismin, jotka kanavoivat villiä irrationaalista taiteen luomiseen, ne olivat autoritäärisyyden vastainen toinen tie. Taiteilija ja taiteen kokija voivat hyväksyä irrationaalisen ja nähdä sen luovana ja positiivisena. Tiamatin luut toimivat maailman rakennusaineina. Mutta missä meidän dadamme ja surrealismimme on nyt, kun irrationaalinen ajaa meitä rationaalisuuden rattailla apokalypsiin?