Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Syntymän ja kuoleman kirja

 

Nieminen ja Vehkoo palasivat viime vuonna yhteistyön pariin. Alla oli vuoden 2017 “Vihan ja inhon internet”, jossa ruodittiin verkkovihaa tietosarjakuvamaisella otteella. “Syntymän ja kuoleman kirja” sitävastoin ei ole tietokirja syntymisen ja kuolemisen historiasta ja nykyisyydestä (sellaistakin sarjakuvaa btw mielelläni lukisin), vaan ehta autofiktiivinen sarjakuvaromaani elämänvaiheesta, jossa isän menehtyminen kietoutuu oman lapsen syntymään. 

Käsikirjoittaja-Vehkoo on osannut pitää tekstin määrän vähäisenä ja hyödyntää paljon myös sanatonta kerrontaa. Kuvaan luottaminen voi olla tekstin kanssa operoivalle käsikirjoittajalle vaikeaa, mutta tässä tapauksessa yhteistyö näyttää toimineen saumattomasti. Tarinan kaari pysyy hyvin kasassa, se on samaan aikaan banaali ja dramaattinen. Itse olisin kaivannut ehkä perusasetelman (syntymä hyvä, kuoleminen paha) pientä keikuttamista: Kuolema ei ole vain huono asia. Kuoleminen on aina varmasti ollut jännittävää, mutta nykymaailmassa on uusi torjuva asenne kuolemaa kohtaan, mikä vain lisää sen kauhistuttavuutta. Syntymään/synnyttämiseen on saatu onneksi synnytyspelon kautta hieman harmaan sävyjä. Tämä pelon käsittely tuo kaivattua kompleksisuutta tarinaan. (Hyvin lievästä) kritiikistä huolimatta tarinassa on vahva omakohtaisuuden ja rehellisyyden tuntu ja tämän tuoma lataus ja intensiteetti. Lukijana uskon lukemaani, se lienee kerrontataiteen yksi keskeinen onnistumisen merkki. Kerrontateknisesti stoori on ehdottomasti paketissa! 

Onko taiteilijoilla jokin taiteenlajinsa hallinnan piste, jossa he ovat omien kykyjensä huipulla? Piste, jonka jälkeen he toistavat saavuttamansa tempun hallinnan tai jopa aloittavat hitaan taantumisen tien? Emmi Nieminen, jolla on jo alla kokonainen vaikuttava tuotanto, tuntuu vain parantavan vauhtiaan sarjakuvailmaisun saralla. “Syntymän ja kuoleman kirja” on teos, jota käyttäisin mieluusti sarjakuvaopetuksen oppimateriaalina. Rajattu paletti tekee albumista visuaalisesti eheän kokonaisuuden. Rytmitys on täydellistä: ruutukoolla painotetaan draaman kannalta juuri oikeita kohtia. Sivuja on ajateltu visuaalisina kokonaisuuksina ja oikein sijoitetut rajaamattomat ruudut antavat kokonaisuudelle hengittävyyttä. Miljöötä maalataan kauniilla yleiskuvilla, jotka on sijoitettu tarinankerronnallisesti parhaisiin mahdollisiin kohtiin.

Parasta Niemisen taiteessa tällä hetkellä kuitenkin on sen perusrakennusaine, viiva. Tuo viiva perusmuodossaan on herkistynyt varhaisimmista albumeista. Nieminen pystyy kuitenkin muuttelemaan viivan luonnetta hyvin hienovaraisesti tarinankerrontaa tukevalla tavalla. Nuoruusmuistoja kuvaava viiva on tuskin huomattavasti paksumpaa, ehdottomampaa, mustavalkoisemmin näkevämpää. Toisenlainen värjyvä, latautunut dramatiikka ui viivaan synnytykseen huipentuvassa kerronnassa. Tämä kaikki niin, että piirrosten tyylilaji ei muutu. Taituruutta!

Hienoa sarjakuvataidetta, hienoa kerrontaa, vahva suositus tälle! Vielä erikoishehkutus kannesta, jossa päähenkilö pitelee synnyttämäänsä kuollutta/sammunutta isäänsä sylissään samalla kun lapsi leijailee yläpuolisissa sfääreissä syntymättömyyden auvossa. Nerokasta!